Vuosia sitten olin kylässä perheessä, jossa oli vilkkaita poikia. Perheessä oli sovittu, ettei lelupyssyillä saa osoitella ihmisiä.
Eräänä elokuisena iltana äiti oli loikoillut sohvalla. Nelivuotias oli tullut huoneeseen, tähdännyt puupyssyllä sohvaa kohti ja ”ampunut”.
Äidin hämmästyneeseen tiedusteluun, miksi poika oli osoitellut ihmistä, poika oli todennut asiantuntevasti: sinä olit sorsa nyt.
Kertomus on palannut viime aikoina usein mieleeni.
Trump ostamassa Grönlantia. Britannia toteuttamassa brexitiä ilman tappioita. Kriisiytynyt Itä-Euroopan maa puhumassa oikeusvaltiosta.
Monia sorsia ilmassa.
Opetus- ja tutkimusalasta puhuttaessa on sama juttu:
Opettajat eivät enää opeta. Oppilaat päättävät, mikä kiinnostaa, ja etsivät itse tietonsa.
Inkluusiossa oppilaan tuki onnistuu niin kuin ennenkin mutta ilman kustannuksia.
Ammatillisesta leikatut miljoonat eivät vaikuta opetuksen määrään eikä laatuun.
Sorsia sorsien perään!
Ihmisen kyky hahmottaa todellisuutta värittyy omien intressien kautta.
Tuntuu, että yhä useammin ihmiset luovat todellisuutensa, alkavat uskoa siihen ja sen jälkeen hankkivat tietoa, joka vastaa heidän todellisuuttaan.
Näinhän on aina ollut jossain määrin. Ihmisen kyky hahmottaa todellisuutta värittyy omien intressien kautta. Raskaana olevat näkevät raskaana olevia, surevat surevia tai liian iloisia.
Ongelma syntyykin, jos kokemuksesta tulee totuus. Itse kokemus tietenkin on tosi – yksilö kokee, miten kokee – mutta ongelmallista on, jos sen perusteella tehdään johtopäätöksiä siitä, mitä todellisuus on.
Päiväkodit, koulut ja oppilaitokset elävät voimakkaassa muutoksessa. On ensiarvoista, että päätöksien tekijöillä on oikea käsitys todellisuudesta.
Päättäjät! Käykää katsomassa, mitä kuntanne sivistystoimeen kuuluu, jututtakaa ihmisiä, onkikaa tietoa ja kuunnelkaa opettajia ja heidän esimiehiään.
Suomalainen opettaja haluaa tehdä työnsä kunnolla ja ajattelee takuuvarmasti lapsen, nuoren ja oppilaansa etua.
Se taas sataa kunnan ja viime kädessä koko Suomen laariin.
Opettajia kannattaa kuunnella.
Hanna Ottman on OAJ:n viestintäjohtaja.
Twitterissä @HannaOttman
Tekijältä
Sankareita kaikki
Miksi te aina kirjoitatte sankariopettajista, jotka innosta piukeina kehittävät osaamistaan, uudistavat työtapojaan, tutoroivat kollegojaan ja valmistelevat väitöskirjaansa siinä sivussa? Se lisää paineita meille uupuneille, jotka ahdistumme jo nykyisestä työkuormastamme.
Tällaista palautetta saamme aina silloin tällöin. Minäkin otin tietoisen riskin, kun jututin kahta opettajaa, jotka löysivät uutta iloa työhönsä yhteisopettajuudesta.
Lehdessämme on myös toisenlaisia juttuja, koska uupumuksestakin pitää voida puhua ja kirjoittaa. Työhyvinvointi on tärkeä osa edunvalvontaa ja epäkohtiin on puututtava. Likaa ei saa lakaista maton alle.
Meillä on opettajia, jotka voivat hyvin ja opettajia, jotka voivat huonosti. Opettaja-lehdessä kuljemme erilaisissa tilanteissa olevien jäsentemme rinnalla ja nostamme esille niin hyviä kuin huonojakin asioita työelämästä.
Onnistumistarinoiden tarkoitus on antaa toivoa ja vinkkejä, mihin suuntaan työtapoja ja työelämää voisi kehittää.
Saman jutun voi siis lukea monella tavalla. Väsynyttä saattaa lohduttaa, että joku toinenkin on väsynyt. Haluamme kuitenkin tarjota myös toivon kipinöitä valoisemmilla tarinoilla.
Riitta Korkeakivi
Juttu yhteisopettajuudesta: