Tönimistä, nimittelyä ja hakkaamisella uhkailua. Opettajien välinpitämättömyyttä ja ohi katsomista.
Muistoni yläasteajoilta ovat palanneet mieleen ahdistavina jo juttukeikkaa edeltävällä viikolla.
Tiistaiaamuna 13. helmikuuta 2024 istun Helsingin kaupunkiliikenteen bussissa numero 560 matkalla Vuosaareen Merilahden peruskouluun. Tarkoituksenani on seurata kolmen päivän ajan 9C-luokan opetusta ja koulun arkea.
Nyt mieleni on yllättävän rauhallinen. Olen luvannut itselleni, että minun ei tarvitse palata kouluun, jos joudun kohtaamaan vastaavaa kuin omina kouluvuosinani.
Tiedän, että pelkoni on irrationaalista, onhan yläasteajoistani jo melkein 30 vuotta. Ja sitä paitsi, kävin kouluni hyvin erilaisessa ympäristössä länsirannikon pikkukaupungissa.
Mutta tunne sanoo, että yläaste kuin yläaste.
Merilahden peruskoulu on iso ja monikulttuurinen. Ala- ja yläluokilla on yhteensä lähes 800 oppilasta, yli 60 prosenttia maahanmuuttajataustaisia.
9C:llä on 15 nuorta. Heistä 11 on S2-oppilaita eli he opiskelevat suomea toisena kielenä.
Tämän jutun tavoitteena on näyttää monikulttuurisen yläkoulun ja luokan arkea sellaisena kuin se on. Pyrin seuraamaan tapahtumia ulkopuolisena tarkkailijana, ilman segregaation tai minkään muunkaan ennakkoasetelman värittämiä linssejä.
Ainoat linssit, joita en voi riisua, ovat omani. Ne on naarmutettu ikävillä yläastemuistoilla.
Koulun piha nukkuu kahdeksan aikaan talvisessa aamuhämärässä. Ensimmäisen tunnin alkuun on vartti. Lukittujen lasiovien takana hyörii pari opettajaa. Toinen päästää minut sisään.
Opettajanhuoneessa käy kova puheensorina. Pohdinnan aiheena on keskiviikon ja torstain julkisen liikenteen lakko.
Miten päästään töihin? Se tuntuu olevan yhteinen huolenaihe. Jotkut sopivat yhteiskyytejä kantakaupungin suunnalta Vuosaareen.
Kello 8.15 kilahtaa kolmiosainen äänimerkki. Koulupäivä alkaa. Opettajat hörppäävät kahvikuppinsa tyhjiksi ja suuntaavat verkkaisesti kukin omaan luokkaansa.
9C:llä on maantietoa. Kari Sulonen on tullut eläkkeeltä sijaistamaan biologian ja maantiedon opettajaa Tuulikki Heikkosta.
Sulonen sanoo tuuraavansa mielellään Merilahden koulussa aina, kun on tarvis. Tunnille pari minuuttia myöhässä valuvat oppilaat eivät näytä yllättyneiltä, kun Kari on vastassa luokassa.
Sulonen aloitti työt Helsingin opetustoimessa 1989. Työuransa aikana hän näki koulujen kansainvälistymisen ja opettajien työn pirstaloitumisen.
Sulonen opetti pääasiassa erityistä tukea tarvitsevia, sekä kantasuomalaisia että maahanmuuttajataustaisia.
– Heillä voi olla stressin ja epäonnistumisen sietokyky huonolla tasolla. Siinä pitää osata reagoida nopeasti. Osa vaatii enemmän huomiota, osa vähemmän.
Vaikka välillä oppilailla tuli ylilyöntejä, Sulonen ei muista, että kouluun olisi koskaan tarvinnut kutsua poliisia.
– Enkä ole joutunut menemään yksin vaikeisiin tilanteisiin.
Sulonen nauttii oppilaiden kanssa olemisesta. Nuoret tuntevat hänen työtapansa, myös sen, että Kari on tarvittaessa aika tiukka.
– Opettajakin saa olla vihainen, ei vaan saa olla ilkeä, Sulonen sanoo.
Tunnilla tehdään itsenäisesti tehtäviä läppäreillä. Välillä oppilaat kyselevät apua paitsi opettajalta myös kavereiltaan.
– Mä autan sua kyllä, mut rauhotu! lupaa Persia Kapoor vieruskaverilleen, jonka on vaikea keskittyä hankalalta tuntuvaan tehtävään.
Sulonen kannustaa oppilaita yhteistyöhön.
– Tulette tekemään elämässänne paljon ryhmätyötä muidenkin kuin parhaan kaverin kanssa.
Opettajakin saa olla vihainen, ei vaan saa olla ilkeä.
Luistelu yhdeksän asteen pakkasessa hyytävällä itätuulella herättää äänekästä vastustusta ysiluokkalaisissa. Koulun viereiselle jääkentälle nyt kuitenkin mennään, ilmoittaa liikunnanopettaja Tomi Nakari.
Osa oppilaista häviää omille teilleen jo ennen luistimien hakua varastosta. Seuraava kato käy pukukopissa, jossa muutama ei suostu vetämään hokkareita jalkoihinsa.
Jäälle asti päätyy silti sen verran porukkaa, että pelit saadaan aikaan. Minulle ei riitä lainaluistimia, joten joudun tyytymään matsin seuraamiseen kentän laidalta.
Ehkä parempi näin, ajattelen. Mitä lie tuolla voi käydä.
Heti ensimmäisessä kiekontavoittelutilanteessa tulee yhteentörmäys ja kaksi pelaajaa kaatuu jään pintaan.
Se, mitä seuraavaksi tapahtuu, lämmittää mieltäni pakkasviimassa hytistessä. Ensimmäiseksi pystyyn päässyt nuori tarjoaa kättään ja auttaa pelikaverinsa ylös.
9C:n luokanohjaaja Milja Repo pitää luokkaansa erityisen hyvähenkisenä.
– Se on tosi osallistuva ja aktiivinen porukka. Oppilaat ovat mukavia, reippaita ja avoimia. Olen kuullut samaa myös muilta opettajilta, hän kertoo puhelinhaastattelussa pari viikkoa vierailuni jälkeen.
Repo aloitti opettajan uransa Merilahdessa syyslukukaudella 2022. Luokanohjaajan tehtävää hän on hoitanut tänä lukuvuonna.
Repo opettaa omalle luokalleen joka viikko englantia. Samalla hän pääsee vaihtamaan kuulumiset oppilaiden kanssa.
– Toivon, että olen heille helposti lähestyttävä opettaja, jolle voi tulla kertomaan mitä vain.
Kysyn, vaatiiko monikulttuurinen koulu ja luokka jotain erityisosaamista opettajalta. Repo miettii hetken ja toteaa, että ei sanoisi niin.
– Kaikki oppilaat ovat yksilöitä, oli heillä juuret missä päin tahansa.
Oppilaiden yksilöllistä kohtaamista helpottaa Merilahdessa se, että ryhmäkoot pystytään pitämään maltillisina. Siitä taas voi kiittää koulun saamaa Helsingin kaupungin tarveperusteista lisärahoitusta.
Koulun virka-apulaisrehtori Kimmo Paavola laskee, että rahoituksen turvin on pystytty palkkaamaan tälle vuodelle seitsemän opettajaa ja kaksi kouluvalmentajaa.
Monikulttuurisuus on Milja Revon mukaan toki syytä pitää mielessä. Yleinen tilannetaju ja sen mukainen sensitiivinen toiminta on tärkeää.
Repo toteaa, että hänellä itsellään kulttuurien arvostus tulee luonnostaan.
– Olen aina ollut kiinnostunut kielistä ja kulttuureista, opetanhan kieliä itsekin.
Ruokalassa hernekeitto ja varsinkin pannari maistuvat oppilaille. Kaikille ei näytä olevan ihan selvää, että pannareita on vain yksi per nuppi. Koulun keittäjä joutuu puuttumaan hamstraamiseen.
Istun samaan pöytään kolmen opettajan kanssa. Kun kerron, että olen tekemässä lehtijuttua, opettajat alkavat kertoa kokemuksistaan Merilahdessa.
– Onhan se ilmapiiri esimerkiksi Kruununhaan tai Töölön kouluissa täysin erilainen, toteaa historian ja yhteiskuntaopin opettaja Jari Salmi.
Salmi ei ole opettanut mainitsemissaan Helsingin kantakaupungin kouluissa, mutta hänen lapsensa opiskelivat niissä. Merilahdessa Salmi on työskennellyt yli 20 vuotta.
– Nuo koulut sijaitsevat oikeastaan aivan toisessa maailmassa kuin missä täällä eletään.
Toisella maailmalla Salmi tarkoittaa Vuosaaren monikulttuurisuutta. Hänen mukaansa vaatimustasoa on ollut pakko laskea, koska osalla oppilaista heikko luku- ja kielitaito sekä keskittymisvaikeudet estävät oppimista.
– Sillä osaamisella, jolla Töölössä sai arvosanan seitsemän, saisi Merilahdessa joko ysin tai kympin.
Salmi sanoo, että täällä jokaisella luokka-asteella on muutamia oppilaita, jotka työllistävät erityisen paljon. Muut pöydässä istuvat nyökyttelevät.
Voisin kuvitella, että sellaista on lähes jokaisessa yläkoulussa. Aikoinaan omassa kantasuomalaisvaltaisessa koulussanikin tietyt oppilaat olisivat tarvinneet jatkuvaa huomiota.
Ruokapöytäkeskustelu päätyy pohtimaan vanhempien roolia. Vuosaaressa luotetaan suomalaiseen kouluun, opettajien mielestä välillä liikaakin.
– Vanhemmat ovat jättäneet kasvatustehtävänsä koululle paljolti siitä syystä, että monilla ei ole riittävästi kulttuurista pääomaa opiskelun tukemiseen. On paljon koteja, joissa ei ole kirjoja eikä lueta lehtiä, Salmi toteaa.
Koulu järjestää monikielisiä vanhempainiltoja, mutta niihin ei Salmen mukaan tule väkeä.
– Varsinkaan he eivät osallistu, joiden pitäisi, hän viittaa työllistävien oppilaiden vanhempiin.
Kodin ja koulun välistä yhteistyötä auttavat Merilahden somalin-, arabian- ja venäjänkieliset ohjaajat.
– Monikieliset ohjaajat ovat opettajien tukena, jos koteihin tarvitsee informoida jotain, mikä menee paremmin perille oppilaiden kotikielellä, kertoo virka-apulaisrehtori Paavola haastattelussa myöhemmin.
Osaamisella, jolla Töölössä saisi seiskan, saisi Merilahdessa ysin.
”Yläkäytävällä on rikin katkua. Siellä on ollut jotain papatteja. Ennen kuin menen valvontakameroille, asianosaiset voivat tulla ilmoittautumaan ja selviävät ehkä vähemmällä”, kaikuu Paavolan kuulutus koulun keskusradiosta puolenpäivän aikaan.
Se ei näytä juuri hetkauttavan 9C-luokkalaisia. Koulupäivän päättävä kemian tunti pääsee alkamaan.
Oppilaat saavat tutkia, miten eri metallit reagoivat miedon suolahapon kanssa.
Kemianopettaja Teija Naskali ohjeistaa hakemaan tehtävässä tarvittavat välineet sekä työtakit ja suojalasit.
– Ne lasit pitää olla myös päässä, hän huomauttaa.
Joillakin näyttää olevan enemmän intoa kuin malttia.
Naskali kiikuttaa minullekin valkoisen takin, jonka taskusta löydän suojalasit. Luokassa olevien aikuisten on tärkeää näyttää esimerkkiä turvallisesta toiminnasta.
Keskiviikkoaamuna Helsingin kaupunkiliikenteen bussit ja metrot ovat lakossa.
Koulun henkilökunta näyttää löytäneen keinot päästä työpaikalle. Opettajanhuone täyttyy kahvintuoksusta ja keskusteluista samaan aikaan kuin tiistaina.
Itse olen turvautunut taksiin. Saa nähdä, tulevatko myös oppilaat paikalle.
– Tämä on lähikoulu. Suurin osa pääsee tänne kyllä kävellen, Kari Sulonen sanoo.
Näin näyttää olevan. Hieman aamu-unisia oppilaita alkaa ilmaantua Sulosen luokkaan yksitellen.
Hänen maantiedon tuntinsa aloittaa jälleen 9C:n päivän. Ilmapiiri luokassa on rauhallinen.
Katsotaan video t-paidan ekologisesta selkärepusta eli tuotantoprosessissa kulutettavista luonnonvaroista. Puhutaan globaalista tavara- ja henkilöliikenteestä.
Sulonen havainnollistaa loistoristeilijä Icon of the Seasin pituuden vertaamalla sitä kolmeen jalkapallokenttään.
Jatketaan taas tehtävien tekoa, ja opettaja kiertelee luokassa. Pari nuorta pelaa kännykällä.
– Tauottakaa vaan itse työtä. Ei ole tarkoitus, että painatte hiki hatussa 75 minuuttia.
Kun pelitauolle ei näy loppua, Sulonen kehottaa tiukasti mutta ystävälliseen sävyyn jatkamaan tehtävien parissa.
Me tehdään meille itse koe? Eiks se oo sun tehtävä?
Käykö tohon myös host? kysyy Benjamin Doan, kun oikeaksi vastaukseksi on todettu hold.
Tämän ajan nuoret ovat kasvaneet digitaalisessa ympäristössä, jossa englannin kielellä on vahva asema. Se näkyy aamupäivän englannin tunnilla jopa opettajan haastamisena.
Milja Repo johdattaa passiivirakenteisiin esimerkkilauseiden kautta, ja oppilaat viittaavat melkein kilpaa. Myös pelillistetty opetus näyttää toimivan, kun luokka intoutuu kisaamaan tunnin lopulla pidetyssä Kahoot-visassa.
Suomen kielen tunnilla meno ei ole ihan yhtä virkeää. Ehkä lounas on tehnyt tehtävänsä ja päiväunet maistuisivat.
Nyt pitää kuitenkin valmistautua seuraavan päivän kirjallisuustiedon kokeeseen. Suomen kielen opettaja Heidi Valo laittaa oppilaat tekemään ryhmissä itselleen koekysymyksiä.
– Me tehdään meille itse koe? Eiks se oo sun tehtävä? Nella Luostarinen kysyy.
– Helpottaa teidän kokeeseen valmistautumista, kun mietitte, mitä siellä voitaisiin kysyä, Valo vastaa kärsivällisesti.
Merilahden yläkoulun opettajilla kärsivällisyys näyttää tulevan selkärangasta. Pitää olla valmis selittämään asioita yhä uudelleen ja vääntämään rautalangasta.
9C:llä suomea äidinkielenään ja toisena kielenä opiskelevat ovat samassa ryhmässä.
Jos minulta kysyttäisiin, ketkä ovat S2- ja ketkä S1-oppilaita, en osaisi vastata.
Kymmenen minuutin hiljainen puurtaminen on tuottanut kysymyksiä paperille. Mitä on populaarikulttuuri? Kuka kirjoitti romaanin Sinuhe egyptiläinen?
Toki kysymyksiin tarvitaan myös vastaukset, ja niitä pohditaan yhdessä. Kaverukset Persia Kapoor ja Ayaan Elmi heittävät ylävitoset selitettyään onnistuneesti, mitä on autofiktio.
Myös minä saan yllättäen osallistua. Valo pyytää minua toimittajana selittämään luokalle, mikä on pakina.
Liikuntasalissa soi Careless Whisper. Pari oppilasta pyörähtelee parketilla, kun George Michael laulaa ”I’m never gonna dance again…”
Koska on ystävänpäivä, koulupäivän viimeiset tunnit on peruttu ja korvattu erityisellä ohjelmalla.
Seinälle on nostettu valosydän ja love-lakana. Pyörivä diskopallo luo valoja ja varjoja saliin.
9C:llä olisi ollut matematiikkaa. Kellään ei näytä olevan mitään sitä vastaan, että laskemisen sijaan pääsee diskoon ja pelaamaan korttia tai pingistä.
Torstaiaamuna musiikkityyli on vaihtunut. Yhteiskuntaopin opettaja Jari Salmi kuuntelee luokassaan raskasta rokkia.
– Psyykkaan itseäni ennen tuntia, Salmi sanoo.
Olemme tulleet valokuvaajan kanssa kouluun vasta suomen kielen kokeen jälkeen.
Kuusi oppilasta puuttuu. Kysyn luokan pojilta, miten koe meni. Oli kuulemma vaikea.
Yhteiskuntaopin tunnin aiheena on eduskunta.
”Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta”, Salmi kirjoittaa liitutaululle perustuslain ensimmäisen luvun toisen pykälän.
Oppilaat istuvat hiljaisina ja kopioivat lakitekstin vihkoihinsa. Yksi laskee päänsä hetkeksi pulpetilla lepäävien käsiensä varaan.
Puoliltapäivin kiertelemme kuvaajan kanssa koulun käytävillä ja luokissa, joissa on valinnaisten aineiden opetusta.
Liikuntasalissa pelataan uutta muotilajia pickleballia. Käsityön tunnilla yksi neuloo itselleen pipoa, toinen tekee paperista lumihiutalekoristetta.
Kotitalousopettaja Mikko Myntti avaa meille oven ja toteaa hieman huvittuneena, että yhtäkään oppilasta ei tullut tunnille.
Välitunnilla käytäville muodostuu pieniä ja isompia kaveriporukoita. Käsityönopettaja Sari Pirttimaa tekee kierrostaan yllään välituntivalvojan keltainen liivi.
Vaikuttaa siltä, että ainakaan tänään valvojan ei tarvitse puuttua mihinkään.
Kolmen päivän kouluvierailuni on tullut päätökseensä. Mitä siitä jäi päällimmäiseksi mieleen?
Arki on varmasti erilaista kuin Kruununhaassa tai Töölössä. Merilahden opettajille ja oppilaille se on silti tavallista.
Yhteishenki ja auttamisen halu paistoi koulussa niin opettajien kuin oppilaiden toiminnasta. Kiusaamista en havainnut.
– Meillä on pitkällä aikavälillä rakentunut tänne työyhteisö, joka puhaltaa yhteen hiileen. Paljon haasteita tulee esiin jatkuvasti, mutta niitä ratkotaan yhdessä ja jeesataan kaveria, totesi virka-apulaisrehtori Kimmo Paavola, kun haastattelin häntä vierailuni puolivälissä.
Paavola on työskennellyt Merilahdessa 25 vuotta ja sanoo, että opettaminen monikulttuurisessa koulussa tuntuu erityisen merkitykselliseltä.
– Oppilaiden lähtötaso on ehkä takamatkalla muihin nähden, ja Pisa-tuloksia katsoessa hartiat aina vähän notkahtavat. Mutta kun seuraa oppilaiden yhdeksän vuoden polkua ja näkee heidät sitten kisailemassa opintopaikoista muiden kanssa, tulee olo, että kyllä me hyvää työtä teemme.
Kuten luokanohjaaja Milja Repo totesi, 9C näytti olevan erityisen hyvähenkinen luokka. Ehdin kuitenkin seurata myös muita oppilaita ja koulun arkea.
Vertailukohtana minulla on vain oma yläasteaikani, josta jääneet muistot eivät niin vain pyyhkiydy pois.
Merilahden-vierailun perusteella voin joka tapauksessa todeta, että nyky-yläkoulu on täysin eri asia kuin 30 vuoden takainen yläaste. Asiat ovat muuttuneet hyvään suuntaan.