Maaliskuussa ammattikorkeakoulun opettaja on tukehtua palauteähkyyn. Kalenterit paukkuvat, kun esihenkilöt ja alaiset sekä opiskelijat antavat, saavat ja tarkastelevat saamaansa palautetta.
Reilun parinkymmenen vuoden kokemuksella väitän, että kuviossa olisi hiomisen varaa.
Jokakeväisen tavoite- ja kehityskeskustelun nuotit ovat selkeät: pääasiana on palaute.
Keskustelun tukena on ennalta täytetty lomake, joka kysyy ensimmäisenä kuulumisia. Sen täyttäjä pääsee heti reflektoimaan sekä katsomaan eteen- ja taaksepäin – eli antamaan palautetta.
Kohdassa kaksi lomake saa kapulataudin: kuvaan astuvat strategian edistäminen, oman työn priorisointi, työtä häiritsevien keskeytysten vähentäminen ja haasteisiin vastaaminen.
Opiskelijoiden kohtaamisesta tai varsinaisesta opetustyöstä puhutaan vähän niin kuin sivulauseessa.
Kohdissa kolme ja neljä aiheena ovat oman työn edellytykset ja koulutustarpeet.
Näiden jälkeen päästään itse asiaan: työntekijän ja esihenkilön molemminpuoliseen palautteeseen. Ympyrä sulkeutuu.
Tässä vaiheessa kuvaan astuu myös opiskelijoilta saatu palaute, joka toistaa tuttua kaavaa.
Yksi ja sama kurssi on hyvin ja huonosti toteutettu, sen tehtävänannot yhtä aikaa selkeitä sekä sekavia. Moni toivoo henkilökohtaisempaa ohjausta kurssilla, jonka opiskelijamäärä on 57.
Kurssi on hyvin ja huonosti toteutettu.
Älkää ymmärtäkö väärin: en minä keskusteluja karsasta. Normitöissä vain tuntuu siltä, että opettaja hukkuu tähän palautteen antamisen ja saamisen, palautteen korostamisen ja siitä puhumisen viidakkoon.
Jotenkin koko käsite menettää merkityksensä, kun ruokalassakin pitäisi painaa hymy- tai ruttunaamaa ja itsepalvelukassalla käytyäsi saat tekstiviestin:
“Kiitos asioinnista, tässä kuittisi. Anna halutessasi palautetta (hymynaama)!”