Hanna Ottman: Kuka? Miksi?

Jokin aika sitten brittiläinen Itä-Eurooppaan ja turvallisuuspolitiikkaan erikoistunut toimittaja Edward Lucas herätteli The Times -lehdessä Britanniaa ottamaan mallia muun muassa Suomen turvallisuuspolitiikasta.

Yhtenä osana Lucas nosti esiin suomalaisen mediakasvatuksen ja sen roolin fyysisen, sosiaalisen ja poliittisen infran suojelemisessa.

 

Lucas havaitsee mielestäni jotain oleellista Suomesta.

Siitä huolimatta, että meilläkin algoritmit ruokkivat kärjistyksiä ja ylläpitävät jakautuneita todellisuuskäsityksiä, suuri enemmistö uskoakseni tiedostaa kuplautumisen, disinformaation ja infovaikuttamisen vaarat. Olemme myös tehneet systemaattisesti suunnitelmia niiden havaitsemiseksi ja torjumiseksi.

Meitä auttaa tässä paitsi tietenkin historiamme – olemme oppineet olemaan vaikuttamisen kohteena ja varomaan sinisilmäisyyttä – myös vahva koulutus.

Oppilaitosten mediakasvatuksen tehtävä on antaa välineitä tunnistaa, milloin on propagandistisen vaikuttamisen kohteena, ja miten torjua sitä.

Ajattelen kuitenkin, että suomalaisissa kouluissa torjutaan hybridivaikuttamista varsinaisen mediakasvatuksen ohella jokaisessa opetushetkessä: päiväkodeista korkeakouluihin kaikki opettajat opettavat paitsi kriittiseen ajatteluun myös siihen, että faktat ratkaisevat.

Faktojen hävitessä kovimmin huutavat voittavat.

Faktoilla ja lähdekritiikillä on yhä suurempi merkitys yhteiskunnan turvallisuuden kannalta. Faktojen hävitessä mieli­valta, mielikuvat ja kovimmin huutavat voittavat. Silloin katoaa myös keskinäinen luottamus, koska yhteisiä argumentteja ei ole.

Luottamuksen kadottaminen ­taas johtaisi orwellilaiseen maailmaan, jossa kaikki valvovat kaikkia.

Se olisi kova yhteiskunta, jossa heikot ja apua tarvitsevat unohtuisivat. Siinä kadotettaisiin myös demokratian ydin: yhteiskunta, josta tehdään yhdessä kaikille mahdollisimman hyvä elää.

 

Tässä lehdessä on jutut lasten ja aikuisten mediakasvatuksesta.

Juttujen jälkeen jää toiveikas olo: uusi polvi saa paljon enemmän välineitä jäsentää todellisuuttaan ja olla terveesti kriittinen.

Pidetään faktoista kiinni.

 

Hanna Ottman on OAJ:n viestintäjohtaja.

hanna.ottman@oaj.fi

Twitterissä @HannaOttman

 

Tekijältä

Koen että harva uskaltaa tuntea

Miksi mitään ei sanota enää suoraan? Näin liioittelin jokunen viikko sitten lukiessani netistä uutisia. Passiivi kummitteli useammassa lauseessa.

Samaan aikaan mieheni katsoi televisiosta Formula-lähetystä, jossa kuskit ja juontajat kokivat yhtä sun toista. Mikään ei kuitenkaan tuntunut miltään.

 

Mietin, onko sosiaalinen media tehnyt meistä varovaisempia puhujia ja ­kirjoittajia? Onko passiivi ja kokeminen kilpiä, jonka taakse pääsee piiloon, jos kommentti saa aikaan somehermoilua?

Ilon ja pettymyksen kokeminen on kai turvallisempaa kuin iloitseminen ja pettyminen.

Tekstejä editoidessani olen myös huomannut, että passiivin taakse on helppo verhoutua, jos kirjoittaja tai haastateltava ei ole perehtynyt aiheeseen tarpeeksi.

 

Etäännyttämisessä on ongelmansa. Kouluissa esimerkiksi tehdään vaikka minkälaisia hankkeita, mutta kuka niitä tekee?

Jos puheessa ja teksteissä hankkeista puhuttaisiin aktiivissa, voisi hanke­humppien ilosanomaa laulavatkin muistaa, että mikään ei synny itsestään.

Johanna Äijälä

Lue samasta aiheesta