Paineensietoa ja joustavuutta – sitä nämä neljä vuotta luokanopettajana ovat minulle opettaneet. Päivät eivät todellakaan koskaan mene niin kuin olen suunnitellut, ja erilaisten lasten ja nuorten kohtaamisessa vaaditaan mukautumiskykyä.
Ehkä eniten minua on yllättänyt se, miten kuormittavaa opettajan työ on.
Melu väsyttää. Häly luokkahuoneessa, käytävillä ja ruokalassa on jatkuvaa. Työpäivän jälkeen kotiin ajaessa haluan olla hiljaisuudessa. En avaa radiota enkä kuuntele podcastia.
Opettajan ammatin oppii vain tekemällä. Vaikka kuinka on maisterin tutkinto, käytäntö koulii parhaiten. Koko ajan pitää myös pysyä ajan hermolla ja kehittää itseään. Esimerkiksi tuen uudistus vaatii paljon perehtymistä.
Opettajana haluaisin olla helposti lähestyttävä, turvallinen, rempseä ja rento. Rentous ei vain aina onnistu, kun täytyy huolehtia työrauhasta. Puutun pölinään puhuttelemalla oppilasta nimellä, joskus tarvitaan sermi kaverusten väliin.
Välillä pystyn käyttämään luokan hallintaan huumoria. Se on kiva, sillä en ole luonteeltani tiukka tyyppi. Mielestäni tätä työtä pitää tehdä omalla persoonallaan. Roolin vetäminen kuormittaisi liikaa.
Olen huomannut, että arjessa auttavat selkeät struktuurit. Kirjoitan päivän aluksi taululle, mitä tapahtuu ja monelta. Tieto päivän kulusta auttaa erityisesti oppilaita, joilla on nepsyoireita.
Työrauhan ylläpitämiseen menee valtavasti aikaa. Oppilaat puhuvat päälle, keskeyttävät tai höpöttelevät kaverin kanssa. Kaikki eivät kunnioita aikuisia.
Lisäksi osalla huoltajista on paljon pyyntöjä ja vaatimuksia opettajalle ja koululle. Tuntuu kuin he olisivat karkkikaupassa valikoimassa: haluan tätä ja tätä mutta en tuota.
Huoltaja saattaa ilmoittaa, että hänen lapsensa ei tule liikuntatunnille, koska ulkona on liian kylmä. Tai pyytää ottamaan jonkun Wilma-merkinnän pois, koska lapsi on kotona kertonut asian toisin.
Eniten iloa saan kollegoista ja kivoista oppilaista. Sekä tietysti siitä, kun oppilas oppii jonkun vaikean asian.
Olen positiivisesti yllättynyt, miten hyviä työyhteisöjä koulut ovat. Opettajat ja rehtorit ovat mahtavia tyyppejä, omanlaistaan porukkaa. Tulen kaikkien kanssa hyvin juttuun ja lähimmistä työkavereista on tullut myös ystäviä.
Sain heti luokanopettajaksi valmistuttuani viran Hollolasta. Vaikka siellä oli hyvä meininki, kahden vuoden kuluttua tuli tunne, että pitää mennä eteenpäin. Jäin ensin virkavapaalle ja sitten irtisanouduin.
Halusin Kouvolaan, josta olen kotoisin ja jossa perheeni asuu.
Ensin tein yhden määräaikaisuuden Jaalassa ja viime syksynä aloitin määräaikaisena opettajana Valkealan yhtenäiskoulussa. Työ jatkunee, mutta ensi vuoden kuviot ovat vielä auki.
Oppilasmäärät vähenevät, ja toki tulee välillä mietittyä, mikä on työtilanne tulevaisuudessa.
Opetan 6. luokkaa, joka on mukavan kokoinen 16 oppilaan luokka. Hauska yhteensattuma on, että eläkkeellä oleva opettajaisäni Veikko Valve sijaisti luokassa viime lukuvuoden.
Vaihdoimme isän kanssa tietoja luokasta ihan normaaliin tapaan ennen aloittamistani. Vaikuttaa siltä, että hän on puuttunut ainakin kielenkäyttöön, sillä luokassani ei kuule kiroilua.
Luokka on myös matemaattisesti lahjakas. En tosin tiedä, voiko sitä laittaa pelkästään iskän piikkiin.