Samaan aikaan kun puoli maailmaa raivasi tietään somen #Metoo-risukossa, istuin Kirjamessuilla kuuntelemassa valtiotieteiden kandidaatti Koko Hubaraa. Hän puhui kirjastaan Ruskeat tytöt.
Luin kirjan. Tunne-esseissään Hubara kertoo kokemuksistaan synnyinmaassaan Suomessa, jossa hän on muun muassa ulkonäkönsä takia kohdannut törkeää käytöstä. Lisäksi hän kuvaa käsitteen ruskeat tytöt, jossa ruskeus viittaa rodullistamiseen, tyttöys sukupuolten moninaisuuteen.
Tulkitsin Hubaran teosta kuin lääkärikirjaa ja löysin tuttuja oireita. Minultakin on kysytty, mistä olen kotoisin (Hyvinkäältä), missä isäni asuu (Hyvinkäällä) ja ovatko vanhempani yhä naimisissa (kyllä, mutta vasta 45 vuotta).
Yhdenvertaisuus on leppeä labradorinnoutaja.
Diagnosoituani itseni melkein ruskeaksi tytöksi nostin katseen omasta navastani kohti koulumaailmaa. Kuinka paljon ruskeat tytöt näkyvät siellä?
Entä kun muotitermien catwalkille tallustaa yhdenvertaisuus? Toisin kuin ajatuksia sähäkästi ravisteleva ”ruskea tyttö”, ”yhdenvertaisuus” on leppeä labradorinnoutaja. Se vain tarkoittaa, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia riippumatta mistään henkilöön liittyvästä syystä.
Ou jee. Siivosin suuni kerralla niin yhdenvertaiseen kuntoon, ettei kenellekään tule ulkopuolinen olo oppitunnilla. En kysy vanhemmista vaan kotiväestä tai huoltajista. En höpise tytöistä enkä pojista vaan opiskelijoista, en ystävistä enkä kavereista, koska heitä ei ehkä ole, vaan ryhmätovereista.
Vakaumuksia kunnioitan pitämällä uskonnolliset oliot poissa luokkahuoneestani. Ihaillen kuuntelin uskonnonopettajan koskettavan puheen joulujuhlassa. Hän onnistui kertomaan joulun tarinan mainitsematta nimeltä yhtäkään uskonnollisessa kirjassa mainittua oliota. Ja katso, hän sai valtaisat aplodit.
Huomenna menen Educa-messuille. Siellä tuskin luennoidaan vielä ruskeista tytöistä, mutta ehkä se on yksi seuraavan Educa-sesongin muotitermeistä.
Micaela Morero on biologian ja maantieteen opettaja, joka kuuluu eläinkuntaan ja jonka geeneillä ei ole kotimaata.