Sieltä se taas tulee, tapansa mukaan kaksi minuuttia myöhässä ja niska kenossa. Tepastelee kuin kukko, mokoma persjalkainen töpsä!
Tekisi mieli kampittaa kynnykselle muttei kehtaa. Löisi vielä hötäkässä päänsä, ja minä joutuisin kuseen.
Tämä on kuolemantylsää. Samat puujalkavitsit, iänikuset maneerit, mielikuvituksettomana toistuva kaava – ihme, että porukka on vielä hereillä.
Mieli tekisi livistää jonkin tekosyyn varjolla muttei kehtaa. Ei se kyylä kuitenkaan uskoisi.
Kännykät kädessä koko porukalla.
Mitä se nyt honottaa? “Pojat, voisitteko lopettaa supattamisen?” Voi… sanonko mikä?
Vinkuu takariville muttei koskaan puutu eturivin perseennuolijoiden touhuun, ei vissiin uskalla. Nytkin kännykät kädessä koko porukalla, eikä se ole huomaavinaan.
Tekisi mieli striimata nettiin tätä älyttömyyttä muttei kehtaa. Mokoma tunkkainen moralisti tekisi kuitenkin rikosilmoituksen, ja sitä ei minun rekisterini kestä.
Mitä nyt? Katsoiko se minua? Mitä se haluaa?
Olen piirrellyt kirkkoveneitä ja teeskennellyt kuuntelevani, ja nyt se kyselee jotain. Uskaltakoonkin sanoa mitään, niin haistatan pitkät. Kyttää kuin piru eikä edes yritä peittää halveksuntaansa.
Osaakin olla ihmisvihamielinen otus! Oli siinä ja siinä, etten äsken sanonut suoria sanoja päin naamaa.
Mitä kello on? Vielä 20 minuuttia. Tämä ajanhukka laukaisee minussa eksistentialistisen kriisin. Mikä on kaiken tarkoitus? Onko Jumala kuollut? Olo on kuin Nykäsen Matilla: Missä te olette? Olenko mä siellä?
Vihdoinkin ohi – tältä päivältä. Ensi viikolla sama painajainen jatkuu kuin luupissa. Onneksi alkaa loma! Tuon tekopyhän pällin katseleminen syö kaiken energian. Tekisi mieli sotkea suohon koko tyyppi muttei kehtaa. Potkuthan siitä tulisi rikossyytteen lisäksi.
Onhan se kuitenkin rehtori, oma esihenkilö.
Otto Kallioranta on äidinkielenopettaja, joka vasta opettelee kuuntelemista.