Uskoni joulupukkiin palasi astuttuani opehuoneeseen tammikuussa: tänne on ilmestynyt kauan toivomani sähkösäätöiset työpöydät! Tunnelin päässä on sittenkin valoa ja kaupungin säkissä rahaa.
Molempia tarvitaankin nyt. Toinen aste muuttuu maksuttomaksi – mutta vain opiskelijalle. Joku muu maksaa superterävät kokinveitset, muhkeat kampauspäät, näppärät läppärit ja laadukkaat kirjat.
Onneksi on kuntavaalit. OAJ ja me äänestäjät voimme olla karttakeppi valmiina iskemään näpeille kättä, joka leikkaa koulutukselta.
Mutta miten kuntien rahat riittävät vaalivapaina vuosina? Kroonistuuko lamavuosien tuolileikki, jossa kehärummun tahdissa napsitaan koulukohtaiset kurssit, yhdistetään opiskelijaryhmiä ja jätetään työkirjat ostamatta?
Kroonistuuko lamavuosien tuolileikki?
Lojun kustantajien webinaareissa ihailemassa kirjasarjoja. Ideat saavat ilmaa siipiensä alle vain sakatakseen: Mitä jos tältä kustantajalta ostetaankin lukiomme kaikki oppimateriaali ja historian tunnilla selattaisiin keskinkertaista tekelettä samalla kun biologiassa nautittaisiin värikkäästä tietokirjasta? Kierrätämmekö kulahtaneita paperikirjoja vuosikaudet?
Tunteeni on irrationaalinen kuin lentopelko. Hyvin tässä käy, sillä lentskari ja koulutusjärjestelmä eivät voi joutua syöksykierteeseen, kun ne ovat suomalaista tekoa. Silti en vieläkään kannata toisen asteen maksuttomuutta (vaan pienituloisten suoraa tukemista).
Kaltaiseni vänkyrät ja minä vilkuilemme turhaan taaksepäin. Katse eteenpäin! Valittajien juna meni jo.
Silti tunnelin päässä näkyy valo. Onko se jälleen Punakuonon nenänpää, joulupukki ja rahasäkki? Vai loistavan tulevaisuuden säteet, jotka häikäisevät ihanasti kuin talviaurinko hohtavilta hangilta heijastuessaan?
Vai lähestyykö tunnelin päästä jo uusi juna?
Micaela Morero on iloinen veronmaksaja länsiuusimaalaisesta lukiosta.