Kirjakaupassa on nykyään lähinnä kahdenlaisia kirjoja – elämäkertoja ja elämäntapaoppaita. Niistä voi päätellä sen, että elämä kiinnostaa. Ja hyvä niin.
Kyseessä on merkittävä murros, sillä aiempi opaskirjallisuus keskittyi tuumimaan, mitä tapahtuu elämän jälkeen.
Oppaiden kirjo on runsas, vaikka kaikilla on (kai) sama tavoite: tarjota vakavasti otettavia elämänohjeita.
Puhdasta komiikkaa ovat kuitenkin ne, jotka määräävät heräämään viimeistään viideltä ja toistamaan sarjan saman ajan kestäviä harjoitteita. Osa taas kieltää kaiken ilon, mistä seuraa, ettei opas ole enää elämässä kiinni lainkaan.
Miten tämä liittyy opettajan työhön?
Sama on tapahtunut opettajaopiskelijoille tarjottavissa elämäntapaoppaissa.
Ikiaikainen klassikko Didaktiikan perusteet korvautui ensin Opettajapersoonallisuudella, mutta sen jälkeen yhtenäiskulttuuriin ei ole ollut paluuta. Totuuden jälkeisessä vaihtoehtojen maailmassa kasvatuspäätteisten opusten määrällä ei ole rajaa.
Opiskelijoiden vastakulttuuri sentään luo jotain pysyvyyttä. Suullisena perintönä kulkeva vastaelämäntapaopas antaa ohjeet toimia tilanteessa kuin tilanteessa.
Siitä on lukuisia muunnelmia, mutta niille kaikille yhteistä on kriittisten kysymysten herättäminen. Niitä ovat esimerkiksi kouluttajien liian innokkaiden pyrintöjen äärellä usein kuultu: ”miten tämä liittyy opettajan työhön?”
Elämäntapojen liiallinen eriytyminen ei luonnollisestikaan ole hyvästä, ja siksi erojen sijaan olisi hyvä olla yhteisten asioiden äärellä. Sellainen on muun muassa perinteinen maalaisjärki, jota nyttemmin kutsutaan arkijärjeksi.
Silti olisi huolestuttavaa, jos joku kirjoittaisi arkijärjestä elämäntapaoppaan. Se olisi signaali siitä, että olemme luovuttamassa sen(kin) sille, joka osaa sen parhaiten tuotteistaa ja myydä takaisin uutena innovaationa.
Matti Rautiainen on opettajankouluttaja Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksella.