Hävettää ajatella ensimmäisiä koulutuksia, joita olen pitänyt. Puhuin asioista, jotka tunnen varsin hyvin, mutta kouluttaminen on eri taito kuin asiantuntemus.
Näinhän se menee: voi olla hyvä kuski mutta kehno ajo-opettaja.
Avauduin häpeästä kollegalle. Kerroin, etten tajunnut, miten kuulijat saa jakamaan omia ajatuksiaan avoimesti. Mietin liikaa omia slaidejani, liian vähän yleisöä. Laskutuksessa olin surkea, kuten aloittelevat yrittäjät usein ovat.
Kollegani on kannustava, yhdeltä ammatiltaan opettaja. Hän sanoi, että häpeän sijaan minun tulisi ajatella: hienoa, olen oppinut valtavasti uutta.
Pitää pinnistellä, ja ideoida koulutuksia, joissa pinnistellään.
Kysyin kavereiltani, mitä he ovat oppineet viimeksi.
Vaikka mitä: Varpunen on erittäin uhanalainen. Yöuni oikeasti paranee, kun ottaa sänkyyn kännykän sijaan kirjan. Kun paniikki iskee, pitää hengittää syvään ulos. Rahapuu pysyy talven elossa, kun sitä ei kastele.
Yksi on oppinut lukemaan koiran hammaskarttaa, toinen meikkaamaan kulmakarvat.
Itse olen oppinut, että itseluottamus lisää kritiikin sietokykyä. Palautteesta voi etsiä risuja kepein mielin, jos ei pelkää paljastuvansa huonoksi vaan haluaa eväitä siihen, että voisi oppia uutta.
Keski-iässä voi alkaa kuvitella, että oppimista tapahtuu itsestään. Elelee menemään, oppii siinä sivussa. Näin yksinkertaista se ei ole.
Muistelen usein juttua, johon haastattelin aivotutkija Katri Saarikiveä. Hän sanoi, että positiivinen oppilaspalaute ei välttämättä korreloi oppimistulosten kanssa.
Vaikkapa miellyttävästä ja selkeästä luennosta voi syntyä harha, että samalla oppii paljon. ”Mutta jos halutaan tajuta asia, se vaatii työstämistä, sitä että asian parissa pinnistellään”, hän sanoi.
Pitää siis pinnistellä, ja ideoida koulutuksia, joissa pinnistellään. Tämä ei ole sama asia kuin ankaruus tai se, että pitäisi tuntea itsensä tyhmäksi.
Ja kuten hyvin tiedämme: väsyneillä aivoilla ei jaksa pinnistellä. Opetellaanko lepäämään?