Tutkimusten mukaan tuen tarpeessa olevien koululaisten määrä on kasvanut.
Väitän kuitenkin, että tukea kaipaavien prosenttiluku on pysynyt koululaitoksen historian ajan samana ja luku on sata prosenttia. Kukaan ei pärjää ilman apua.
Oikeasti ymmärrän, että tarkoituksena on ollut puhua tehostettua tai erityistä tukea saavista oppilaista, mutta uskon usein mediassa käytetyn ilmaisutavan paljastavan, että moni oppilas joutuu sinnittelemään koulussa liian yksin.
Olemmeko muuttaneet koulun paikaksi, jossa tavallisen lapsen tai nuoren on vaikea pärjätä?
On järkyttävää, että koulupolut ovat metsittyneet siten, että neljännes oppilaista tarvitsee vesuria selvitäkseen yhdeksän vuoden ryteiköstä.
Syitä on haettu miettimällä, mikä oppilaissa tai yhteiskunnassa on muuttunut. On esimerkiksi puhuttu adhd:n lisääntymisestä sekä oppilasrakenteen moninaistumisesta.
Korona-ajan on todettu aiheuttaneen oppimisvajetta, älypuhelinten heikentävän keskittymiskykyä ja kireän maailmantilanteen sekä ympäristöongelmien synnyttävän ahdistusta.
Vaihdetaan kaukolasit lukulaseiksi. Olemmeko muuttaneet koulun paikaksi, jossa tavallisen lapsen tai nuoren on vaikea pärjätä?
Opetussuunnitelman korkeissa tavoitteissa on unohtunut, että koulu perustuu joukko-opetukseen, jossa yksilöitä voidaan huomioida vain rajallisesti.
Esimerkiksi pyrkimys vahvaan itseohjautuvuuteen voi johtaa siihen, että osa porukasta tarvitsee apua jatkuvasti. Silloin muille ei riitä aikaa ja huomiota kaipaavien määrä kasvaa.
Seinä ei ole tullut vastaan, koska yksilöllinen näkökulma on mahdollistanut oppilaiden luovimisen vuosiluokalta toiselle tavoitteita saavuttamatta.
Jos rakentamamme koulutie on niin kuoppainen, että varttiosa oppilaista tarvitsee apupyöriä, niin kolme neljäsosaa joutuu sihkuttamaan tangon välistä aikuisten mankelilla.
Syksyllä voimaan astuva oppimisen tuen uudistus vähentää apupyöriä ja vaihtaa isoja kulkupelejä junioripyöriin.
Suunta on oikea, mutta vaatisiko riittävä muutos kokonaan uutta opetussuunnitelmaa?