Kouluun liittyvät teemat kuumentavat tunteita. Syy otsikoihin voi olla melkein mikä vaan, mutta viime aikoina silmiin ovat osuneet keskustelut ainakin digilaitteista, oppimistuloksista ja oppimisen tuesta.
Jokainen näistä teemoista on tärkeä ja merkityksellinen niin opettajien, koulun kuin yhteiskunnankin näkökulmasta. Koulu koskettaa tavalla tai toisella kaikkia suomalaisia. Jos ei muutoin, niin ainakin lähes jokainen meistä on käynyt koulua.
Erikoista näissä keskusteluissa on, että kukaan ei kysy niihin kommentteja ja näkemyksiä lapsilta ja nuorilta. Siis heiltä, joiden elämään koulun toiminta ja koulussa tehtävät ratkaisut mitä suurimmassa määrin vaikuttavat.
Jos samalla tavalla kirjoitettaisiin minun työpaikastani, saattaisi innostus ja ilo työstä kadota nopeasti.
Yhteiskunnassamme on ihan sopivaa, että valtakunnallinen media ruotii miten lasten ja nuorten median käyttö aiheuttaa ongelmia, oppimistulokset laskevat dramaattisesti ja yhä suuremmalla osalla lapsista on jokin tuen tarpeen taustalla oleva diagnoosi. Koulujen ongelmat ovat otsikoissa liki päivittäin.
Jos samalla tavalla kirjoitettaisiin minun työpaikastani tai ammattini edustajista, saattaisi innostus ja ilo omasta työstä kadota nopeasti.
Lapsista ja nuorista sekä heidän tärkeimmästä arjen ympäristöstään voi kuitenkin kirjoittaa näin, jopa heitä syyttäen ja syyllistäen.
Ajattelematta, että myös lapset ja nuoret näkevät, kuulevat ja lukevat samat uutiset. Ymmärtämättä, että myös lapsia koskevan uutisoinnin ja tilastojen takana on ihminen.
Eräs tuttu viisitoistavuotias totesi, että ”jos kaikki on jo pilalla, niin miksi edes yrittää”. Tähänkö kohuotsikot koulusta johtavat?
En ole ehdottamassa, että lasten ja nuorten täytyy saada päättää, mitä koulussa tapahtuu. Mutta lapsilla on oikeus tulla nähdyksi ja kuulluksi yhteiskunnallisessa keskustelussa.
Lapsi ei ole pieni aikuinen, mutta lapsesta tulee osa yhteiskuntaa heti syntyessään, ei vasta aikuisena.
Ulla Siimes
» [email protected]