Olisi tietty pitänyt olla iloinen, mutten jotenkin osannut. Katselin hiljakkoin MTV:n vaalitenttiä, jossa puoluejohtaja toisensa perään sanoi, että koulujen taannoinen digiloikka meni metsään. No shit, Sherlock! Nyt he halusivat puhelimet tyystin pois luokkahuoneista, mieluiten välitunneiltakin.
Tuota minäkin toivon, ei siinä mitään. Kiukku nousi siitä, kun rupesin muistelemaan kymmenen vuoden takaista ilmapiiriä.
Silloin minä ja monet, monet muut opettajat varoittelimme kritiikittömän digihuuman haitoista ja toivoimme, että koulua uudistettaessa kuunneltaisiin meitä opettajia ja kehittäminen nyt ylipäätään perustuisi tutkittuun tietoon eikä iskusanoihin ja ajan henkeen.
Mutta eihän meitä kuunneltu. Tai sen verran kuunneltiin, että saimme ymmärtää olevamme väärässä: olimme muutoksen jarruja, eiliseen jämähtäneitä ”teollisen ajan” kateederipaasaajia, ja nykyaika vaatii jotain aivan muuta.
Henkinen vahinko oli melkoinen, kun opetusalan arkipuurtajat saivat raskaan työnsä päälle vielä tuntea olevansa huonoja, kelkasta pudonneita, vanhanaikaisia. Muistan muutamankin loistavan kollegan miettineen jopa alan vaihtoa, kun heidät oli saatu tuntemaan, että surkeiden metodiensa vuoksi he eivät enää sovi työhönsä.
Ei auttanut, että oppimistulokset olivat hyviä ja opiskelijat viihtyivät tunneilla, kun ei pelillistetty tarpeeksi, ei käytetty joka käänteessä digivimpaimia eikä opiskelijoita tuupattu itseohjautumaan läppäreilleen vaan he olivat menneen ajan ”frontaaliopetuksessa”. Häpeän puna poskilla istuimme koulutustilaisuuksissa, joissa hehkutettiin ”kirjatonta koulua”, ”opettajaa joka ei opeta”, ”flipped classroomia” ja mitä niitä nyt olikaan.
Digi-intoilun epävirallisen Suomen-ennätyksen löi tauluun Helsingin kouluhallinnon visioväki, joka kaavaili railakkaita 70 prosentin digikiintiöitä (!) opetukseen. Digin ilosanomaa tuuttaavien diojen viesti oli yksiviivainen: mitä enemmän digilaitteita käytetään, sen parempi. Ei ymmärretty, että digiä kannattaa käyttää aina tarpeen mukaan eikä se nyt mikään itseisarvo ole.
En voi olla lisäämättä, että pahasti laukalle päässyt digitalisaation palvonta sai kylkeensä muitakin hölmöilyjä, kuten keinotekoisen ”ilmiöopetuksen” ja halun rakentaa kouluihin luokkien sijaan seinättömiä avotiloja.
Niin, ne avokonttorikoulut. Nehän osoittautuivat aivan susiksi, mutta nyt mistään ei löydy ketään, joka niitä edes olisi halunnut.
Kosmoksessa näyttää olevan pari megaluokan mysteeriä. Mistä tuli se klöntti, joka posahti alkuräjähdyksessä 14 miljardia vuotta sitten, ja mistä tupsahtivat koulujen avotilat.
Astetta vakavammin: kyllä, ärsyynnyin vaalitentin äärellä ja toivoin syyllisiä esiin, mutta pian perään tuli rakentavampi ajatus.
Ehkä sitä syyllisyysjahtia ei tarvita. Virheitä teemme kaikki, ja niistä nyt vain pitää ottaa opiksi. Paremman koulun ja ilmapiirin saamme, jos henkilöönkäyvän syyttelyn sijaan yhdessä mietimme, miten teemme vastaisuudessa kaiken paremmin.
Koulun kehittäjäisissä jo muutamalla huoneentaululla pääsee pitkälle: muistetaan terve järki, kuunnellaan opettajia – ja nuoria myös! – kouluarjen asiantuntijoina, ankkuroidaan kehittäminen vankkaan tutkimustietoon ja muistetaan, että muutos ei ole itseisarvo, pysyvyydelläkin on arvonsa.
Ja kun seuraavan kerran kouluihin aletaan puskea jotain käänteentekevää innovaatiota, mediassa alkaa vilistä sitä buustaavia iskusanoja, otsikot hehkuttavat opettajaa joka huikean menestyksekkäästi on jalkauttanut tämän mullistavan metodin, muistamme kysyä sen klassisen: onkohan keisarilla vaatteita?
Haluatko jatkaa keskustelua? Voit seurata Arno Kotroa Instagramissa ja kertoa ajatuksistasi Opettaja-lehden Facebook-sivulla.
Opettaja-lehden kolumnit ovat kirjoittajien omia kannanottoja alan ajankohtaisiin aiheisiin.