Tilastot näyttävät karuilta. Peruskoulussa alimmat arvosanat kasautuvat pojille, eikä ruusuiselta näytä jatkokaan. Huippulukioissa pojat alkavat olla harvassa, ja koko maassa pojat kirjoittavat laudatureja puolet vähemmän kuin tytöt.
Sukupuolten ero on hämmentävä, sillä tyttöjen ja poikien keskimääräisessä älykkyydessä ei ole eroa. Kertovatpa tutkimukset senkin, että murrosiän ajoittuminen ei selitä sukupuolten välistä kuilua arvosanoissa.
Jotenkin vinossa on myös aiheesta käyty keskustelu.
Olen huomannut, että poikien puolustaminen leimataan herkästi ”huolipuheeksi”. Mutta jos meillä on ilmeinen ongelma, kyllä siitä pitää puhua.
Muutamat tunnetut kasvatustieteilijät ovat kuitanneet asian toteamalla, että eihän tuossa mitään uutta ole, pojat ovat aina pärjänneet heikommin kuin tytöt. Mutta ei ongelma sillä poistu, että se on vanha, päinvastoin.
Miehet ovat yliedustettuina paitsi yhteiskunnan huipulla myös sen kuraportaalla.
Sitäkin kuulee, että kyllähän monet pojat menestyvät, ei pidä yleistää! Keskiarvoja kuitenkin tarvitaan, jos haluamme saada yhteiskunnallisia ilmiöitä ja rakenteita näkyviin.
Tasa-arvo-oppaatkin kummeksuttavat. Esimerkiksi koulua ja yhdenvertaisuutta laajasti pohtiva Tasa-arvo-on taitolaji -teos ei tunnista, että koulussa voisi olla poikien syrjiviä rakenteita – ja nimitelläänpä sen sivuilla poikia jopa ”vapaamatkustajiksi”.
Vakioargumentti on sekin, että ongelmaa ei ole, koska miehet sitten porskuttavat myöhemmässä elämässä. Kyse on kuitenkin eri miehistä.
Miehet ovat yliedustettuina paitsi yhteiskunnan huipulla myös sen kuraportaalla pitkäaikaistyöttömyydestä ja asunnottomuudesta alkaen. Syrjäytymisen juuret ovat usein juuri koulupudokkuudessa.
Mutta rutina sikseen, mikä avuksi? Ensiksi pitäisi lakata leimaamasta poikien ongelmista puhuminen ”surkutteluksi” – tai naisvihaksi: olisihan pudokaspoikien aseman kohentaminen kaikkien sukupuolten etu.
Lisää tutkimusta tarvitaan, ja pitää muun muassa selvittää, saavatko pojat samoilla tiedoilla ja taidoilla alempia arvosanoja kuin tytöt, ja jos saavat, mistä se johtuu.
Sitäkin pitää miettiä, miten koulussa suhtaudutaan poikiin. Olen kuunnellut aamunavausta, jonka mukaan pojat eivät pysty testosteronin takia loogiseen ajatteluun. Ilkivaltaa käsitelleen työpajan esimerkeissä kaikki pahantekijät olivat poikia.
Yläkoulun elämänkatsomustiedon kirja antaa kuvan, että sukupuolisyrjintä kohdistuu yksinomaan naissukupuoleen, koulua myöten. Kun lastenoikeusjärjestö Planista kävi vierailija, esitelmässä kaikki ihmisoikeusongelmat koskivat tyttöjä, pojille jäi sortajan osa.
Miten koulussa suhtaudutaan poikiin?
Sekään ei olisi pahitteeksi, että kouluihin rekrytoitaisiin lisää niitä ihan tavallisia miehiä, joita kasvatuskentästä puuttuu – samastumismalliksi, esikuvaksi, rohkaisijaksi. Pahimmillaan miehen mallia haetaan Andrew Taten kaltaisista ääliöistä. Ja onhan se tytöillekin haitaksi, jos kasvuympäristössä on selvä miesvaje.
Eikä tässä nyt ole edes omaa lehmää ojassa, itselläni kun on kaksi koulussa kivasti pärjäävää tytärtä.
Tai onhan tämä kotiinpäinvetoa. Toivon tyttärienikin vuoksi, ettei poikia putoaisi syrjäytyneistöön niin sankoin joukoin. Sellaisessa maassa on myös tyttöjen kivempi elää.
Haluatko jatkaa keskustelua? Voit seurata Arno Kotroa Instagramissa ja kertoa ajatuksistasi Opettaja-lehden Facebook-sivulla.