Syksyllä julkaistut Pisa-tulokset löivät taas löylyä koulukeskusteluun. Vahvimmin vallalle on noussut näkemys, että tulosten rapautuminen johtuu taannoisesta digihuumasta ja hölmöistä uudistuksista – avotiloista, itseohjautuvuuden korostamisesta ja niin edespäin. Onpa Suomea pidetty jopa varoittava esimerkkinä, miten ei pidä tehdä.
Toisaalta Pisa-romahdusta on selitetty niinkin, ettei koulua ole kehitetty tarpeeksi. Vähän siis riippuu, keneltä kysyy.
Omassa koulussani vierailee välillä uteliaita ulkomaisia opettajia, joita kiinnostaa, mitä suomalaiselle koululle kuuluu.
Mitä siis kertoisin, kysyjille vastaisin?
Ehkä jotain tällaista. Kyllä oppimistulosten heikkenemistä osaltaan selittää se omituinen ilmapiirin muutos reippaat kymmenen vuotta sitten, kun yhtäkkiä saatiin päähän, että Suomen Pisa-kärkeen nostaneet opetusmenetelmät ovatkin vanhanaikaisia ja aikansa eläneitä ”teollisen ajan” tuotteita, jotka joutavat mennä.
Kehittäjäkuoro lauloi kilpaa, että niin kirjat, arvosanat, kokeet kuin perinteinen opetuskin ovat silkkaa eilispäivää. Hallintoporras kuunteli herkemmällä korvalla elinkeinoelämää kuin opettajia, joilla sentään luulisi olevan enemmän pedagogista koulutusta, näkemystä ja kokemusta.
Ammuttiin siis omaan jalkaan. Itsesabotaasistakin voisi puhua.
Mutta ei tämä ole koko totuus. Ymmärrän myös niitä, jotka sanovat, että syyttely on kapeakatseista.
Oppimistuloksethan ovat laskeneet melkein kaikkialla, ja vaikka uutteria ovatkin, eivät suomalaiset koulukehittelijät sentään ole koko Eurooppaa pystyneet tärvelemään. Kyllä kyse on laajemmista trendeistä, koulu kun peilaa muuta kulttuuria ja yhteiskuntaa. Jos vapaa-aika menee puhelimilla, vaikea siinä on koulunkaan tuupata nuoria kirjojen pariin.
Sitä paitsi ei tilanne ihan niin paha ole kuin julkisesta keskustelusta voisi päätellä. Pisa-tilastoilla mässäilevät toimittajat läväyttelevät lehtiin katkaistuja asteikkoja, joissa kippurat lerppuvat melkein vapaassa pudotuksessa, kun tulosten todellinen luisu on hitaampaa.
Eikä pedagoginen muutoskaan niin dramaattinen ole ollut kuin keskustelusta luulisi. Suomessa onneksi on paljon kriittisiä ja omanarvontuntoisia opettajia, jotka eivät arkityössään heittäytyneet visioportaan villeimpiin aivoituksiin. Parjattuja avotilojakin ehdittiin onneksi rakentaa aika vähän.
Sarkastisesti voisi siis sanoa, että visioviikarit eivät saaneet niin paljon tuhoa aikaan kuin olisivat voineet, jos olisivat onnistuneet.
Mutta vähän vakavammin: huoleen on syytä, muttei katastrofitunnelmiin sentään.
Meillä on edelleen hyvä koulu, niin uskalsin espanjalaisille vieraillemme vakuuttaa. Ennen muuta meillä on akateemisesti koulutetut, osaavat ja terveesti ammattiylpeät opettajat, jotka ovat koulumme vankka perusta ja kivijalka – ilman että olisimme kylmiä kuin kivi.
Niin, sanotaanhan laulussa sekin: ”Lämmön tunsin kuitenkin, lujuudessa graniitin”.
Seuraa Arno Kotroa Instagramissa.