Suvivirttä laulettiin sinäkin keväänä. Kesä kutitti vatsanpohjassa, siveli sielua syvältä kuin tietäen tulevat uintiretket kaverien kanssa, hiekan karheuden ja paisteen poskilla. Pääskyt taitolensivät täydellisiä vapauden kaariaan – silmukoitaan ja immelmannejaan.
Mutta minulla oli outoja ajatuksia. Olin yhdeksänvuotias. Ajattelin olevani yhdeksänvuotias. Ajattelin, ettei minun kuulu ajatella tällaisia, koska olen vasta yhdeksänvuotias.
Miksi olen olemassa? Mikä on kaiken tarkoitus?
Niin, ne linnut. Minun piti lukea niistä kirkossa. Että ihmisen olisi parasta elää murehtimatta. Elää kuin ne taivaan linnut.
Kaikki Vesannon koululaiset kävivät kirkossa toiseksi viimeisenä koulupäivänä. Hauskinta oli matka sinne. Sen punaisen piikkinokka-Sisun ruosteisen lavan puupenkeillä ei ollut kolmipisteturvavöitä.
Kirkko oli iso ja kaikuva, ja se tuoksui kirkolle. Kirkonmenojen jälkeen joku opettaja tuli sanomaan, että luin kauniisti. Sanoin kiitos.
En sanonut, mitä ajattelin. En kysynyt, oletko vähän lapsellinen. Etkö miettinyt sisältöä?
Sain tunteelleni nimen paljon myöhemmin. Eksistentiaalinen ahdistus: olet maailmaan heitetty ja vapauteen tuomittu. Jean-Paul Sartre.
Vapauteen tuomittu. Yleensä ihmiset tuomitaan vankilaan. Mutta pahin kuritushuone on eksistentiaalinen vapaus. Voit tehdä itsestäsi mitä vain.
Kummallista kyllä, löysin avun yllättäen, mutkan takaa. En parantavaa lääkettä, mutta sellaisen, joka lievittää ja hoitaa.
En yrittänyt elää onnellista elämää, koska se osoittautui mahdottomaksi. Päätin tehdä parhaani muiden ihmisten puolesta. Halusin rakentaa maailmasta paikan, joka on elämisen arvoinen kaikille.
Siksi minusta tuli opettaja. Sitä työtä olen tehnyt koko elämäni luokanopettajana, opettajankouluttajana ja tutkijana.
Idealismia, myönnän. Mutta parempaa lääkitystä en ole löytänyt. Enkä voi lopettaa sitä, koska menettäisin merkityksen elämältäni. Menettäisin itseni.
Niin, muuten – niiden taivaan lintujen kanssa me ollaan nykyään ihan hyviä kavereita.
Hannu L. T. Heikkinen
» [email protected]