Suomi saa pian uuden opetusministerin. Ken hän on, sitä emme tiedä, mutta osoitan nämä rivit hänelle – ja hallitusohjelman sorvaajille.
Ja kertaus on opintojen äiti, joten tässä vielä kerran meidän opettajien toive: voisitteko kuunnella meitä, viimein, ihan oikeasti!
Olisimme osanneet ajat sitten kertoa, että inkluusio ei nykyresurssein toimi, meluisat avotilat ovat harvinaisen hölmö idea, ilmiöopetus on enimmäkseen keinotekoista puuhastelua, kritiikittömässä digihypetyksessä ei ole järkeä, itseohjautuvuus on paljolti silkkaa fantasiaa, yhteisöllisyyttä ei pidä murentaa yksilöllisillä ja yksinäisillä oppimispoluilla, numeroarviointi on toimiva systeemi, todistusvalinnassa aineiden painotukset ovat pielessä ja niin edelleen.
Tai hetkinen. Kyllähän me tuon kerroimmekin, mutta eipä kukaan kuunnellut.
”Varjellaan koulua hallintoväen höttöisiltä strategioilta.
Parodian puolelle päästiin, kun koulupäättäjä kehaisi hiljattain lehdessä, että hallinto ei suinkaan ole vieraantunut arjesta: “Opetuksen järjestäjät ovat meille keskeisin sidosryhmä“. Sidosryhmä? Voi pyhät pyssyt.
Mikä sitten on se viestimme, joka pitäisi kuulla? Ihan ykskantaan se, että varjellaan koulua hetkeksi hallintoväen höttöisiltä visiostrategioilta, jotta voimme keskittyä opettamiseen.
Siksi ällistytti, kun vilkaisin äskettäin työpaikkailmoitusta. Vantaan kaupunki etsi lehtoreita, mutta hakijoilta ei toivottu, että he olisivat innostuneita opettamisesta. Sen sijaan etsittiin ihmisiä, joilla on kiinnostusta “toimintakulttuurin kehittämiseen” ja halu keksiä opetukseen “uusia tapoja”.
Olen siis käsittänyt väärin. Opettajan ydintehtävä ei olekaan opettaa vaan kehittää?
Mutta eipä siinä, kehitetään sitten. Tehkäämme heti sellainen kehitysloikka, että aletaan kuunnella opettajia alansa asiantuntijoina.
Veronmaksaja kiittää, kun rahat eivät hulahda harkitsemattomiin hankeprosesseihin. Lapset ja nuoret kiittävät, kun opettajilla riittää heille aikaa ja voimia strategiapalaverien sijaan.
Ja opettajat kiittävät, kun työ tuntuu taas mielekkäältä.