Valmistuin aineenopettajaksi jokunen vuosi sitten. Kymmenien turhien hakemusten jälkeen tärppäsi, ja sain vuoden määräaikaisuuden.
Ensimmäinen koulupäivä oli kaoottinen, ja sellaisina ne myös jatkuivat. Tunnit olivat erittäin levottomia, oppilaiden kanssa kilpaa huutamista ja päättymätöntä kehotusta laittaa puhelimet pois.
En saanut työrauhaa (tai kuria) mihinkään ryhmään. Oman oppiaineeni lisäksi sain lukujärjestykseeni kolme muuta ainetta, joihin minulla ei ollut pätevyyttä tai kokemusta.
Luin lehtijuttuja opettajista, joilla aluksi oli vaikeaa, mutta jotka kuitenkin lopulta saivat hommat luistamaan edes jotenkin.
Minä en saanut. En saanut edes nukuttua enää, rentoutuminen ja pienistä asioista nauttiminen kuulostivat heprealta.
Pään ympärille kiristyi vanne. Kaupassa käydessäni minusta tuntui, että ihmiset katsoivat minua ja ajattelivat: tuossa se huono opettaja on.
Kävin työterveyshuollossa, sain mukaani tsemppilauseita ja kehotuksen kokeilla melatoniinia nukahtamiseen.
Päätin purra hammasta ja laskea kalenterista päiviä niihin kuuluisiin opettajan lomiin. En kokenut missään vaiheessa onnistumista tai työniloa, hyvän palautteen saamisesta puhumattakaan.
Suvivirren lähestyessä paikkani laitettiin hakuun jälleen seuraavaksi vuodeksi. Minua ei edes haastateltu.
En voi mitään sille, että ajattelen koulun murskanneen minut ja ammatti-identiteettini, haaveeni tulla hyväksi opettajaksi. Tai edes opettajaksi.
Ei enää opettaja
Julkaisemme tekstin poikkeuksellisesti nimimerkillä.