Mihin päätyy, kun etsiytyy ihmisyyden äärelle? Ei ainakaan Hangzhouhun, Etelä-Koreaan tai kansalaisopistoon.
Viime kuussa Yle täräytti kahdella koulu-uutisella, jotka eivät kuitenkaan liittyneet kouluampumisiin.
Kiinassa Hangzhoun lukiossa numero 11 valvotaan luokkaa kameroilla niin, että nuorten tuntiaktiivisuus voidaan rekisteröidä. Rehtorin mukaan oppilaan yksityisyys ei ole mitenkään uhattuna, vaikka osa oppilaista saakin enemmän pisteitä.
Kiinalainen some kuohui. Kasvojentunnistusta voi käyttää ruoan maksamiseen ja kirjojen lainaamiseen, mutta tunnilla ei tohdi haukotella eikä pulpetilla lojua. Datan kerääminen tuntiaktiivisuudesta onkin varsinaista arvioinnin monipuolistamista valtiossa, jossa lukion loppukokeen oletetaan määräävän loppuelämän reitin.
Tunsin itseni byrokratian elmukelmuun käärityksi EU-kansalaiseksi.
Toisaalla, Etelä-Koreassa, kouluissa kielletään kahvin myynti. Peruskoulu- ja lukioikäiset juovat sitä liikaa. Miten kofeiiniton kuuri lääkitsee Etelä-Koreaa, jossa kilpailuhenkisyyden nimissä vanhemmat saattavat ostaa lapselleen valmistujaislahjaksi kauneusleikkauksen?
Pari viikkoa sitten aloitin kurssin kansalaisopistossa. Opettaja suoritti nimenhuudon etunimillä, koska sukunimiä ei enää saa mainita EU:n tietosuoja-asetuksen vuoksi. Tunsin itseni byrokratian elmukelmuun käärityksi EU-kansalaiseksi pikku kotikaupungissani, jossa – kuten lähes kaikissa Suomen kunnissa – melkein kaikki tuntevat melkein kaikki.
Lopulta päädyin ihmisyyden äärelle. Se loisti kuin putkitelevision virityskuva. Kaikenlaisten arviointi-digi-teemaopinto-projekti-positiivisuus-kansainvälisyysluentojen lisäksi työyhteisöni nökötti lauantaipäivän kuuntelemassa Väestöliiton asiantuntijoita. Pitkästä aikaa kuulin puhuttavan lapsesta lapsena ja nuoresta nuorena. Ei oppijana, ei diginatiivina, ei tulevaisuuden työntekijänä eikä aktiivisena kansalaisena.
Haukoin henkeäni, eikä se enää johtunut elmukelmusta.
Micaela Morero on biologianopettaja, joka useimmiten uskoo koululaitoksen hyvyyteen.