Puhetta opettajan työstä riittää. Merja Männikkö ja Pamela Tompuri nyökyttelevät vähän väliä hyväksyvästi toistensa sanomisille. Kun toinen vaikenee, jatkaa toinen sujuvasti.
Kaksikko ajautui viime kesänä yhteen Männikön kirjaprojektin vuoksi. Hän kokosi opettajan kokemuksistaan kirjan Maailman paras ope – Luovan ja herkän naisen työelämähavaintoja. Tompuri esiluki ja kommentoi käsikirjoitusta.
Opettaja-lehti yhytti kaksikon yhteishaastatteluun pohtimaan opettajan uran joskus kivikkoistakin alkutaivalta.
Mitä tekisitte toisin, jos voisitte palata oman uranne alkuun?
Männikkö: Kuuntelisin rohkeammin omaa ääntäni enkä tekisi aina niin kuin vanhemmat kollegat odottivat minun tekevän.
Jälkiviisaana osaisin myös suojella itseäni uupumukselta – en antaisi niin paljon tilaa innostukselle. Se vie helposti mukanaan. Työlle pitää osata laittaa rajat.
Tompuri: Työn rajaamista minäkin mietin. Aluksi asetin itselleni tavoitteet niin korkealle, etten pystynyt niitä saavuttamaan. Yritin saada luokan heti haltuun ja onnistua kaikessa.
Lopulta lapset muistavat koulupäivästä kuitenkin päällimmäisenä sen, oliko opettaja hyvällä tuulella, kohtasiko hän minut.
Sittemmin olen ymmärtänyt, että ei tarvitse olla täydellinen, pienistäkin onnistumisista pitää iloita.
Männikkö: Tuo on totta! Kun työskentelee lasten ja nuorten kanssa, tavoitteiden toteutumiseen voi mennä kauan. Oman työnsä jäljen saattaa nähdä vasta sitten, kun tapaa vanhan oppilaansa vuosien päästä.
Rajanvetoa työn ja vapaa-ajan välillä pitäisi tähdentää.
Millaisena muistatte omat opiskeluaikanne? Mikä luokanopettajan koulutuksessa oli hyvää?
Männikkö: Minusta parasta oli gradun tekeminen. 1980-luvulla monet opiskelijat pitivät sitä pakkopullana, mutta minulle tutkivan opettajan rooli sopi.
Samoin muistelen lämmöllä niitä luennoitsijoita, joilla oli kokemusta koulumaailmasta.
Tompuri: Tykkäsin didaktiikan opinnoista. Innostuin myös tekemään paljon sivuaineita.
Minulla on historian aineenopettajan pätevyys ja melkein äidinkielenkin. Sivuaineopinnoista olen ammentanut paljon luokanopettajan työhön.
Entä mitä koulutuksesta puuttui?
Männikkö: Töihin mentyäni ymmärsin, että luokanhallintaa ei ollut opinnoissa painotettu tarpeeksi. Miten pidetään yhteisistä säännöistä kiinni? Tätä mietin usein ensimmäisenä opettajavuotenani vilkasta ryhmää luotsatessani.
Sittemmin olen huomannut, että erityispedagogiikkaakaan ei ollut tarpeeksi. Myöhemmin olen opiskellut siitä perusopinnot.
Tompuri: Minäkin kaipasin luokanhallinnan ja kasvatuksen oppeja enemmän. Monelle opettajalle nuo ovat ehkä työn haastavin puoli. Luokanhallinta on kuitenkin kaiken pohja.
Kaipasin myös enemmän taito- ja taideaineita. Viiden pakollisen pianotunnin aikana ei kauheasti opi. Sittemmin olen opiskellut musiikkikasvatusta.
Mitä muuttaisitte luokanopettajan koulutuksesta?
Tompuri: Koulutuksen yhteys todelliseen arkeen voisi olla nykyistä tiiviimpi. Kun on jonkin verran opetuskokemusta, on ihan erilainen ote opintoihin ja teoriaakin on helpompi sisäistää. Vanhempia opettajia tarkkailemalla oppii paljon.
Männikkö: Kohtaamistaitoja pitäisi opinnoissa olla enemmän. Myös rajanvetoa työn ja vapaa-ajan välillä pitäisi tähdentää.
Miten uransa alussa olevien jaksamista voisi parantaa ja saada heidät pysymään alalla?
Tompuri: Yhteisopettajuus voisi olla yksi keino. Nuori opettaja opettaisi kokeneemman kollegan kanssa. Siinä oppii aivan valtavasti ja työkuormakin kevenee.
Männikkö: Liputan mentoroinnin puolesta. Olisi tärkeää, että työuransa loppupuolella olevat opettajat siirtäisivät hiljaista tietoaan nuoremmilleen. Samalla kokeneet saisivat tulokkailta alan viimeisimmät opit ja uutta intoa.
Opettajan työ voisi myös joustaa enemmän. Nuorille pitäisi antaa aikaa ottaa rauhassa työ haltuun. Vanhemmat taas voisivat vähentää opetustunteja ja keskittyä enemmän mentorointiin.
Koulutuksen voimaakaan ei pidä unohtaa. Lisäkoulutus on tärkeää myös uran alkuvaiheessa. Se tuo uusia näkökulmia ja jaksamista.
Käytämme Joku roti -logoa jutuissa, jotka käsittelevät OAJ:n Joku roti -kampanjan sisältöjä. Tutustu kampanjaan: oaj.fi/jokuroti