”Läksyt tekemättä, vihkot jääneet kotiin ja iPadistakin lataus loppu? Te jukuripäät!” kivahdan seiskaluokkalaisille – mielessäni.
Oikeasti lausun: ”No voihan nenä. Yrittäkäähän ensi kerralla muistaa vihkot ja läksyt. Entä onkohan kellään lainata laturia Pyry-Pilville?”
Konstruktiivisen ohjeistukseni taustatekijänä on toiminut elämyksellinen oppimisprosessini: aloitin elokuussa kielikurssin kansalaisopistossa. Syyslukukauden aikana sain alkeiskurssin kielestä ja kertauskurssin oppilaana olemisesta. Lopetan teiniaikojeni angstis-pateettisten päiväkirjamerkintöjen selaamisen. Elämysoppiminen on tätä päivää.
Mieli avartuu, kun opettaja vastaa kysymyksiin, joita itse ei edes osaa esittää.
Vaan miten tylsältä kansalaisopistokin voi tuntua, kun miljöönä on kosteusvauriosta kärsivä remontoimaton koululuokka äänekkäästi hurisevine ilmastointeineen. Estetiikan korkein taso onkin pystysuora, nimittäin värikäs sanastojuliste seinällä. Silti jaksan puuduttaa takalistoani puupenkillä, sillä mieli avartuu, kun opettaja vastaa kysymyksiin, joita itse ei edes osaa esittää.
Nyt ymmärrän paremmin muissa maailmoissa leijuvia nuoria. Jo yhdenkin oppitunnin poissaolo saattaa singota koululaisen kiertoradaltaan ulkoavaruuteen. Varsinkin, kun ei ole ehtinyt, osannut tai vain viitsinyt ottaa selvää, mitä viimeksi opiskeltiin.
Entä ärsyttääkö murkku, joka tunnin alussa mankuu kynää lainaksi? Niin minuakin, kunnes itse hämilläni kaivoin lyijäriä lainaksi luokkahuoneen kynäpurkista, koska en tohtinut pyytää sitä kurssitovereiltani.
Vaikka arvosana on merkityksetön, miten keljua olikaan tehdä kielikurssin koetta valmistautumatta siihen tunnollisesti. Omia oppilaitani siteeraten numeroksi tuli ”ihan okei”, joten lintsaan vuoden viimeisen tunnin luodakseni tämän tekstin.
Tällä viikolla kurssi jatkui. Uudenvuodenlupaukseni: ope, lupaan tsempata!
Micaela Morero on biologian opettaja ja kansalaisopiston opiskelija, joka on kiitollinen kaikille aikuisille opintiellään.