Pitihän se arvata. Koronakevään etäopetus sai monet visioviikarit villiintymään himppasen liikaa. Etätuntien pito ruudun välityksellä on kuulemma niin antoisaa, että sillä pitäisi normaalioloissakin korvata osa lukion lähikursseista.
Olen eri mieltä. Ruutujen tuijottaminen tutkitusti uuvuttaa elävää kontaktia enemmän. Eikä kommunikointi voi mitenkään olla yhtä innostavaa ja eloisaa. Nuoret ovat ylipäätään niin turtuneita puhelimiensa litteään kuvavirtaan, että he kaipaavat elämäänsä ruutukasvojen sijaan ihan perinteisiä kolmiulotteisia ihmisiä. Opettajia ja kavereita.
Ihmislajia ei voi keksiä uudestaan. Evoluutio nyt vain on muovaissut Homo Sapiensista olennon, joka tarvitsee vireää vuorovaikutusta ja fyysistä läsnäoloa, kohtaamista.
Onpa liiassa etäinnossa myös edunvalvonnalliset riskinsä.
Onpa liiassa etäinnossa myös edunvalvonnalliset riskinsä. Etätunneilla luokkien seinät eivät rajoita ryhmäkokoja, joten opettajathan voivat vetää opetusta vaikka sadalle opiskelijalle kerrallaan – ja arvioida sitten yksilöllisen kannustavasti jokaisen tehtävät ja esseet.
Ei siis ihme, että kaavailtu toisen asteen maksuttomuus arveluttaa opettajistoa. Jos rutiköyhät kunnat pannaan hankkimaan kaikille oppimateriaalit, jostain pitää säästää. Pahaa pelkään, että lähiopetukseen iskee säästäjän silmä, niin se on ennenkin mennyt, ja etäopetusta ehdotellaan avuksi.
Älkää käsittäkö väärin. En minä etätyöskentelyä mitenkään kategorisesti vastusta. Meetit, Teamsit ja muut osoittautuvat viime keväänä korvaamattomiksi.
Ja oppikirjojen tekijänä oivalsin, että työryhmämme oli kokoontunut tarpeettoman usein nokikkain; kirjoittajat asuvat eri kaupungeissa, matkat ovat pitkät. Kokoukset pystyi pitämään etänä, ja nettipalavereja kannattaa lisätä ilman pandemiotakin.
Mutta silti. On uskomattoman hienoa olla taas luokassa ja nähdä opiskelijat, ihan livenä. Koronapelissä on ainakin yksi voittaja: lähiopetuksesta vielä aiempaakin innostuneempi opettaja.
Arno Kotro on lukion opettaja ja Opetusalan eettisen neuvottelukunnan puheenjohtaja.