Olen kuullut koulujen henkilöstöhuoneissa paljon puhetta yrittämisen puutteesta. Sen vuoksi en ole hämmästynyt, että tuoreissa Pisa-tuloksissa nuortemme sinnikkyys oli vertailumaiden heikointa.
Oppiminen perustuu sitkeälle toistamiselle epäonnistumisten jälkeen. Kukaan meistä ei olisi oppinut kävelemään, jos olisimme jättäneet harjoittelun ensimmäisen kaatumisen jälkeen.
Olemme tottuneet ylpeilemään sisulla, joka vie läpi harmaan kiven. Tällä menolla emme pääse läpi edes olkiseinästä.
Lapset ja nuoret ovat pohjimmiltaan nyt aivan samanlaisia kuin ennenkin. Mistä sinnikkyyden hupeneminen sitten johtuu?
Pisa-tulosten julkistamisen jälkeen on jo ehditty syyttää kännyköitä. Puhelimen plärääminen ei ainakaan ole kehittänyt sitkeyttä, mutta kännyköitä käytetään myös Suomen ulkopuolella. Todellista syytä on haettava muualta.
Olemmeko luopuneet liiaksi tylsästä ja sitkeyttä vaativasta opiskelusta? Olemmeko harhautuneet ajattelemaan, että oppimisen tulisi aina olla hauskaa?
En väitä, etteikö esimerkiksi pelejä ja leikkejä kannata hyödyntää. Ne eivät kuitenkaan kumoa sitä, että oppimisen edellytyksenä on aina ponnistelu.
Professori Katariina Salmela-Aron vuonna 2019 julkaistussa tutkimuksessakin sisukkuus ja selkeiden tavoitteiden asettaminen ennustivat oppilaan koulumenestystä.
Esimerkki tylsästä ja sinnikkyyttä vaativasta opiskelusta on kertotaulujen opetteleminen. Kun aloitin luokanopettajan työt noin 20 vuotta sitten, oli selvää, että kertotaulut pitää opetella.
Muutama vuosi sitten oppilaan huoltaja otti yhteyttä ja kyseenalaisti kertotaulujen ulkoa oppimisen tärkeyden. Hänen mukaansa pänttääminen oli vanhanaikaista.
Onko avain oppimistulosten kehityssuunnan kääntämiseen kuitenkin juuri perinteisessä, tylsässä opiskelussa? Väitän, että meidän on syytä tarjota oppilaille enemmän tylsiä oppimistilanteita.
Seppo ”Mooses” Mentula
moosesmentula.fi

