Koulukelauksia: Luovuuden laboratoriossa

Olen taivaassa, ajatteli Samuel Kujala, kun lukio alkoi. Tervetulobileissä Tampereen Jalkasaaressa olivat vastassa television Stage-ohjelmasta tutut nuoret. Kenelle tahansa saattoi mennä juttelemaan, ja ilmapiiri oli lämmin.

Ilmaisutaitopainotteisessa Tampereen yhteiskoulun lukiossa oli valovuosien ero yläkouluun.

– En voi panna sitä koulun piikkiin, mutta yläasteella olimme kaikki ihan jumissa. Siellä oli ahdistunut, väkivaltainen tunnelma.

Yläkoulun arvomaailmassa vallitsi ristiriita: samaan aikaan haluaisi saada hyviä numeroita mutta toisaalta niitä ei saisi saada, eihän lukunörttiys sovi cooliin mieskuvaan.

– Ristiriita tekee identiteetin kannattelun tosi raskaaksi. Minulla oli kotoa sellaiset lähtökohdat, että jaksoin jatkaa lukemista siitä huolimatta. Mutta en yhtään ihmettele, miksi joku poika tekee sen ratkaisun, että ei kiinnosta yhtään.

Lukiossa Samuel päätti tähdätä lääkikseen. Toisin kävi.

– Matematiikan numerot vaihtelivat kutosesta kymppiin sen mukaan, minkä verran oli aikaa. Vektorit eivät oikein ole hallussa, koska sinä aikana oli elämässä jotain tärkeämpää.

Ilmaisutaidon kurssit ruokkivat ideointia ja yhdessä tekemistä. Jos joku heitti, että perustetaan räppiryhmä, kohta oltiin jo studiossa.

Lopullinen käänne oli teatteridiplomi, jonka tekeminen avasi hänessä lopullisesti taiteilijuuden ja heitti lääkishaaveet romukoriin.

Lukiosta mieleen jäivät ranskanopettaja Sirpa Takkula ja äidinkielenopettaja Päivi Aro, jotka pitivät ”karismaattista jöötä”.

– Innostun tiukkuudesta, jossa on mukana huumoria, niin että oppilas pääsee siihen mukaan, Samuel sanoo.

Hänestä olisi hyvä, että oppilaat saisivat käsitellä koulussa heille tärkeitä asioita. Esimerkiksi elämänkatsomustiedon tunnilla voisi käsitellä uskontoa Skam-sarjan kautta tai runoanalyysin voisi tehdä lempiräppärinsä biisistä.