Karkasiko 2030-luku?

Viime viikkoina olemme lukeneet lehdistä, että peli on menetetty. OECD:n koulutusvertailu kertoo Suomen jääneen jälkeen korkeakoulutettujen määrässä. Pisa-tuloksetkin on menetetty. Koulutus on rikki. Vai onko?

Emme tule saavuttamaan opetus- ja kulttuuriministeriön visiota, jossa 2030-luvulla puolet nuorista olisi korkeakoulutettuja.

Miksi emme ja mitä sille voisi tehdä? Minusta 2030-luku on ikuisuuden päässä. Entä, jos kuitenkin yrittäisimme?

Alun perinkin tavoite asetettiin aivan liian alhaiseksi. Ihmisen mieli on kummallinen. Jos olemme lähelläkään tavoitetta, lakkaamme ponnistelemasta.

Oikea tavoite korkeakoulutettujen määrälle olisi ollut vähintään 60 tai 70 prosenttia. Jos emme ala nyt ponnistelemaan, karkaa tavoite aina vain kauemmaksi. Nyt tulisikin ensin muuttaa tavoitetta.

 

Ammattikorkeakoulujen aloituspaikkoja leikattiin 2000-luvun alussa. Tutkintoa kohden saatu rahoitus on lähes puolittunut reilun kymmenen vuoden aikana. Käytämme jo nykyään yli sata miljoonaa euroa enemmän tutkintokoulutukseen kuin saamamme rahoitusmalli siihen allokoi.

Rahoitusmallissa koulutuksen osuus on laskenut jatkuvasti, kun uusia tehtäviä on syntynyt. Niitäkin me teemme mielellämme, kokonaisuus tukee koulutusta.

Toiminnan tehostamiseksi on tehty kaikki mahdollinen. Edellä kuvatun vuoksi on hulluutta ajatella, että nykyisillä voimavaroilla saavuttaisimme edes 50 prosentin tavoitteen korkeakoulutettujen määrässä.

Ehtisimme kouluttaa ammattikorkeakouluissa tuhansia uusia osaajia.

Silti ajattelen, että 2030-luku on kaukana. Koronapandemian alussa saimme kahteen kertaan lisäaloituspaikkoja. Jos nyt lanseerattaisiin vastaava kampanja vuosille 2023–2027, ehtisimme kouluttaa ammattikorkeakouluissa tuhansia uusia osaajia.

Ainoa kestävä tie on lisätä pysyvästi valtion perusrahoitusta. Ilman lisärahoitusta emme pysty tavoitteisiin. Eiköhän ryhdytä töihin? Eduskuntavaalit ovat koulutus- ja osaamisvaalit.

Lue samasta aiheesta