Elsan, 100, opettajanura alkoi jatkosodan riepotellessa – suvun myöhemmät polvet kertovat, mikä opettajuudessa on muuttunut, mikä pysynyt

Elsa Saavalainen sai ensimmäisen opettajantyönsä sota-aikana. Hän asui yksin koulussa, jonka pihapiirissä kulki miehiä kiväärien kanssa. Satavuotiaan Elsan ja suvun myöhempien opettajapolvien kokemukset kertovat koulumaailman muutoksista. Erilaisia ovat ainakin kodin rooli ja käsitys siitä, miten oppilaille luodaan turvallisuuden tunne.

Kun Elsa Saavalainen valmistui Sortavalan seminaarista kansakoulunopettajaksi kesäkuussa 1944, jatkosota oli vielä meneillään. Alkoi Neuvostoliiton suurhyökkäys Karjalaan, ja kaikkien suomalaisten piti lähteä sotatoimialueelta evakkoon.

Se toi oman kierteensä nyt jo 100-vuotiaan Elsan uran alkuun. Myös jo töissä olevat opettajat lähtivät evakkoon, ja Elsa kertoo, että muualla Suomessa vapautuneet opettajien virat täytettiin ensisijaisesti näillä niin sanotuilla siirto-opettajilla. Vastavalmistuneille jäivät jämät.

Elsalle tarjottiin töitä kahdesta koulusta itäsuomalaisessa Kontiolahden kunnassa. Hän valitsi pienen Kontiovaaran koulun, jonka ainoana opettajana hän aloitti syksyllä 1944.

Ajan tavan mukaan Elsa muutti koululle. Koulu sijaitsi korkealla mäellä, eikä lähellä asunut muita. Edelleen elettiin sota-aikaa.

– Se oli aika jännää, että yksikseni asuin siinä isossa talossa. Ukkoja hiippaili kiväärit selässä pihamaalla. En tiennyt, olivatko omia vai vieraita, Elsa kertoo.

 

Nyt 75 vuotta myöhemmin Elsan uran alku kuulostaa hurjalta. Hän kuitenkin kertoo, että viihtyi Kontiovaarassa hyvin: hän tykästyi kyläläisiin ja kyläläiset häneen. Siihen aikaan opettajan oletettiin olevan aktiivisesti mukana kylän toiminnassa, ja Elsa esimerkiksi veti kuoroa kyläläisille. Sotakin loppui pian.

Elsan opettaja-aikoina musiikilla oli työssä tärkeä merkitys.

Viisi vuotta myöhemmin Elsa kuitenkin muutti sukulaisten perässä Etelä-Suomeen Pyhtäälle, jossa hän työskenteli 30 vuotta opettajana ja rehtorina Heinlahden koulussa. Nyt hän on ehtinyt viettää eläkepäiviä jo 40 vuotta.

Myös minä tapaan Elsan Pyhtäällä, rivitaloasunnossa, jossa hän asuu satavuotiaana edelleen yksin. Hän on luvannut antaa haastattelun yhdessä kolmen sukulaisensa kanssa. Heitä kaikkia yhdistää opettajuus.

Paikalla ovat Elsan jo edesmenneen veljenpojan leskivaimo Ritva Saavalainen, 85, sekä tämän kaksi lasta Ulla Lesch, 54, ja Timo Saavalainen, 53.

85-vuotias Ritva ryhtyi viime lukuvuonna koulumummoksi. Hän on muun muassa pitänyt oppilaille perinnepäivän.

Ritva jäi 25 vuotta sitten eläkkeelle pitkäaikaisesta luokanopettajan virasta Simonkallion koulusta Vantaalta. Ulla on ollut äitinsä jalanjäljissä samaisessa koulussa luokanopettajana jo melkein 30 vuotta. Kuluneena lukuvuonna he ovat myös tehneet yhteistyötä: Ritva on Ullan luokan vapaaehtoinen koulumummo.

Timo puolestaan työskenteli aiemmin matematiikan- ja luokanopettajana eri kouluissa pääkaupunkiseudulla, mutta vaihtoi viitisen vuotta sitten töihin järjestöpuolelle ja on nyt Helsingin opettajien ammattiyhdistyksen HOAY:n puheenjohtaja.

Kolmen sukupolven opettajien kokemuksista käy ilmi koulumaailman muutos. Aiemmin esimerkiksi opettajan ja koulun auktoriteetti oli paljon vahvempi kuin nykyään. Muutos on tapahtunut hiljalleen.

– Viimeisinä minun työvuosinani koti ja koulu eivät olleet samaa mieltä läheskään kaikista asioista. Aina kotoa käsin valitettiin, että sitä ja tätä ja tuota, Elsa sanoo viitaten 70-lukuun.

Timo ja Ritva analysoivat, että aiemmin vanhemmilla ei oikein ollut eväitä väittää vastaan opettajalle, joka saattoi olla kylän koulutetuin ihminen. Sittemmin koulutustaso on noussut. On myös ajateltu, että oppilaiden etu toteutuu aiempaa paremmin, jos kodit otetaan mukaan yhteistyöhön. Samalla kynnys ottaa yhteyttä monenlaisissa asioissa on madaltunut.

Muutoksesta ja sukupolvien kohtaamisesta kielii myös Ritvan hiljattainen kokemus: Hän piti koulumummona perinnepäivän, jonka aikana kertoi oppilaille, että hänen lapsuudessaan kirjoitettiin mustekynällä kaunokirjoitusvihkoon. Jos tuli mustetahroja, opettaja käski laittaa kädet pöydälle ja näpäytti pari kertaa karttakepillä sormille. Yksi oppilas kysyi Ritvalta: valittiko sun äitis?

– Koulu on yhteiskunnan senhetkisen tilanteen peili. Kun yhteiskunta muuttuu, koulu muuttuu siinä mukana, Timo toteaa.

 

Samoin muuttuvat opettajat ja heidän näkemyksensä. Kolmen sukupolven opettajat tuntuvat ajattelevan eri tavalla esimerkiksi siitä, miten ja minä aikana oppilaiden turvallisuuden tunne on taattu parhaiten. Päämäärä on kuitenkin kaikilla sama.

– Lapsilla pitää olla rajat, turva ja hyvä, rauhallinen kehys, jonka sisällä opiskella. Siitä pitäisi lähteä joka tapauksessa liikkeelle, ja keinot ovat toissijaisia, Ulla kiteyttää.

Minusta on ihanaa jakaa tietoa ja saada lapset innostumaan asioista.

Olivat keinot sitten erilaisia tai eivät, palo opettajuuteen on yhteistä. Mistä se oikein tulee?

Ulla mainitsee, että hänen Uuno-vaarinsa oli siskonsa Elsan tapaan äärettömän lukenut. Sivistyksen ja tiedon arvostus on kulkenut suvussa.

– Minusta on ihanaa jakaa tietoa ja saada lapset innostumaan asioista, Ulla sanoo.

Yhtenä osoituksena tiedonjanosta on nelikkoa yhdistävä lukuharrastus. Nytkin Ritva toi mukanaan Elsalle kirjan oopperalaulaja Aino Acktésta, koska Pyhtään kirjaston valikoima alkaa olla 100-vuotiaalle turhankin tuttu.

 

Elsan ponnistaminen maatilalta kansakoulunopettajaksi ei ollut mikään itsestäänselvyys. Isä työskenteli suutarina ja maalarimestarina ja kuoli Elsan ollessa yhdeksänvuotias. Äiti viljeli maata. Tärkeäksi nousi äidin siskon Annan tuki: hän oli tiettävästi suvun ensimmäinen opettaja, ja hän rohkaisi Elsan vanhinta veljeä Uunoa – siis Ullan ja Timon vaaria – lähtemään seminaariin ja lupasi auttaa rahallisesti. Tukea ei tarvinnut maksaa takaisin, vaan seuraavalle lähtijälle. Kaikkiaan neljä yhdestätoista sisaruksesta ryhtyi näin opettajaksi, Elsa viimeisenä.

Elsa opiskeli sota-aikaan opettajaksi Sortavalan seminaarissa. Opiskeluajoilta on muistona pari kuvaa, joita Elsa katselee Timon kanssa.

Hänen opiskeluaikojaan väritti sota. Ensimmäisen kerran evakkoon piti lähteä toisen lukuvuoden alussa, kun talvisota syttyi. Niinpä Elsa kävi suuren osan kuusivuotisista opinnoista Jyväskylässä, jossa koko Sortavalan seminaari oli evakossa. Opetus jousti, sillä lomien lisäksi osia lukuvuosista kului esikuntalottana sodassa.

– Jyväskylässä oli ilmoitettu, että kevätlukukausi alkaa täsmällisesti, mutta minä tulin helmikuussa, kun en päässyt lottatyöstä. Mutta vielä kerkesin, Elsa kertoo erään vuoden alusta.

Elsa kertoo lukevansa yleensä iltaisin noin neljä tuntia, satoja kirjoja vuodessa. Kirjat yhdistävät suvun opettajia. Esimerkiksi veljenpojan poika Timo luki viime vuonna 135 kirjaa.

Ritvan opiskeluaika oli varsin erilaista. Hän kävi opettajapulan vuoksi perustetun väliaikaisen opettajakorkeakoulun, jossa koko koulutus oli puristettu kahteen tiiviiseen vuoteen.

Ritvan ammatinvalinnan sinetöi aikanaan se, kun hän tapasi elämänsä miehen: koska Sakari halusi kansakoulunopettajaksi, Ritvan jo kertaalleen haudattu haave opettajuudesta elpyi. Suurimman osan urastaan – kolmisenkymmentä vuotta – he työskentelivät yhdessä Simonkallion koulussa. Mies oli puolet ajasta rehtorina.

– Me vaihdoimme sillä lailla, että hän piti minun musiikin tuntini ja minä pidin jumppatunnit. Se oli semmoista yhteispeliä, Ritva kertoo.

 

Monen muun opettajan tavoin Ritva ja Sakari lapsineen asuivat koulun opettaja-asuntolassa. Ulla oli kolmevuotias ja Timo kaksivuotias, kun perhe muutti sinne. Niinpä lapset kasvoivat ja leikkivät koulun pihapiirissä. He myös aloittivat koulunsa siellä, Timo vieläpä isänsä luokalla.

Opettajien lasten oli luontevaa ryhtyä itsekin opettajiksi. Ulla kertoo miettineensä nuorena muitakin ammattivaihtoehtoja, kunnes valinta kirkastui lukioaikana. Timo puolestaan sanoo valinneensa alan tehtyään lukion jälkeen opettajan sijaisuuksia.

Kumpikin heistä opiskeli yliopistossa, ja opiskeluaika oli jo akateemisen vapauden värittämää.

– Minulla hieman venähti opinnot, Timo mainitsee.

Nyt sijaisuuksia tekee Ullan nuorempi poika Perttu Lesch, joka hakee opiskelemaan opettajaksi. Opettajien ketju suvussa saa siis todennäköisesti jatkoa.