Luovuus, innostus ja toivo. Siinä joitain asioita, joihin sisarukset Marianne Hietala, Mika Keltto ja Pirkko Teräväinen kertovat vanhempiensa aina kannustaneen – ja joita he ovat pitäneet tärkeinä, kun ovat työskennelleet opettajina.
– Jos olisi ollut mahdollista, isä olisi varmaan ollut opettaja, Marianne sanoo.
Sisarusten isä oli maatalon poika, joka toimi yrittäjänä monella alalla. Äiti puolestaan hoiti omia ja hoitolapsia ja vanhemmiten työskenteli kirjastoemäntänä. Hänellä oli hoidossa myös erityislapsi.
Mikan mukaan erilaisuuden hyväksyminen ja suvaitsevaisuuteen kasvaminen olivat itsestäänselvyyksiä lapsuudenkodissa Lapualla.
– Erityisluokanopettajan piirteet näkyivät äidissä, Mika toteaa.
1920-luvulla syntyneistä vanhemmista ei tullut opettajia, mutta he saivat kahdeksan lasta, joista Mariannen, Mikan ja Pirkon lisäksi kaksi muutakin ryhtyi opettajiksi.
Antti Keltto teki uransa koulunjohtajana ja luokanopettajana, Hanna Keltto-Koski erityisopettajana. Molemmat ovat eläkkeellä.
Nyt Marianne, Mika ja Pirkko ovat kokoontuneet videopuheluun puhumaan opettajuudestaan.
Innostus sai palaamaan
Marianne jäi jo kertaalleen eläkkeelle Lapuan yläkoulun erityisluokanopettajan ja jopo-opettajan virasta. Pari vuotta myöhemmin häntä kuitenkin pyydettiin palaamaan töihin, ja nyt 71-vuotiaana hän lopettelee kolmatta lukuvuottaan nuorisokodin erityisluokanopettajana.
Sellainen kysyy innostusta.
Innostusta on riittänyt aiemminkin, sillä Marianne on tehnyt monenlaisia opettajan töitä 70-luvulta lähtien. Hän on opiskellut niin lastentarhanopettajaksi, luokanopettajaksi kuin erityisluokanopettajaksikin. Hän on myös kouluttanut päivähoidon henkilöstöä sekä johtanut alakoulua.
Marianne kertoo äitinsä maalanneen ja piirtäneen vielä vanhoilla päivilläänkin. Kädessään hänellä on äidin tekemä taulu.
Marianne painottaa oppilaantuntemuksen tärkeyttä. Hänestä lapset voivat oppia melkein mitä tahansa, kunhan opettaja pystyy tarjoamaan heille kosketuspintaa opittavaan asiaan.
– Se on opettajalle kaiken A ja O, että tunnistaa, millä keinoilla saa Matin oppimaan ja miten saa Liisan oppimaan, Marianne sanoo.
Kirkkonummella asuva Mika on sisaruskatraan nuorin, 57-vuotias. Hän työskentelee laaja-alaisena erityisopettajana helsinkiläisessä Konalan ala-asteen koulussa. Hänestä on innostavaa nähdä oppilaiden kehitys ja oman työn tulos oppilaissa.
Mika toteaa, että kun rakentaa olosuhteet turvallisiksi ja teettää sopivan haastavia tehtäviä, lapsi voi avautua ja ottaa valtavia kehitysaskeleita.
– Etukäteen ei voi tietää, minkälaisia persoonia ja ihmisiä lapset ovat. Sieltä voi paljastua ihan mitä tahansa.
Laskutaulu on Mika Kelton muisto Jyväskylän opinnoista. Taulu on ostettu paikallisesta lakkautetusta koulusta.
Mika on opiskellut erityisopettajaksi ja erityisluokanopettajaksi. Hän on myös työskennellyt pariin otteeseen ulkomailla, esimerkiksi vuoden ajan ohjaajana kehitysvammaisten yhteisössä Ranskassa.
Forssassa asuva Pirkko, 67, nostaa esiin sen, miten ihanaa opettajana oli nähdä oppilaiden innostus. Hän opetti pitkään kuvataidetta Tammelan Koulukeskuksessa ja iloitsee siitä, että välillä kahdeksas- ja yhdeksäsluokkalaiset olivat niin innokkaita opiskelemaan kuvataiteita, että valinnaisia ryhmiä oli useita samaan aikaan.
Pirkko Teräväinen on opettajan työn lisäksi työskennellyt kuvataitelijana ja pitänyt kymmeniä näyttelyitä.
Pirkon oppilaat tekivät melkein joka vuosi johonkin koulun seinälle suuren maalauksen. Jokainen valtasi oman alueensa, ja yhdessä sovittiin esimerkiksi, mitä värejä käytetään.
– Oli hieno kokemus nähdä, kuinka he hyväksyivät toistensa erilaisuuden.
Opettajan työn lisäksi Pirkko on työskennellyt kuvataitelijana ja pitänyt kymmeniä näyttelyitä. Hän jäi vuonna 2019 eläkkeelle kuvataideopettajan työstä Forssan Wahren-opistosta, mutta jatkaa kuvataiteen tekemistä.
Taiteen tekemisen pohjalta Pirkko aikanaan lähtikin opettajaksi ja opiskeli sittemmin lastentarhanopettajaksi, taidehistoriaa, erityispedagogiikkaa ja kasvatustiedettä.
Luovuus lähtee sallivuudesta
Tammelan Koulukeskuksessa opettaessaan Pirkko oppi niin huumorin voiman kuin kuvataiteen terapeuttisen vaikutuksenkin.
– Kuvataiteen kautta pystyi työstämään niitä vaikeuksia, joita oppilailla oli. Sen näki oikein koskettavasti monta kertaa.
Hänestä luovuus voi lähteä liikkeelle, jos ympäristö on salliva, ja jotta oppilas pystyy oppimaan uutta ja pääsemään eteenpäin, hänen täytyy olla avoin.
Mika huomauttaa, että jokaisella on jokin vahvuus. Hänestä sen vahvuuden löytäminen on avain avautumiseen.
– Kun oppii löytämään ja tunnistamaan oppilaiden vahvuuksia ja rohkaisemaan niitä, niiden kautta voi rohkaista myös muille alueille, jotka tuntuvat ehkä vaikeammilta.
Hän yrittää opettajana etsiä sellaisia hetkiä, joissa oppilas kokee osaavansa ja sen myötä haluaa tehdä lisää.
Mika arvelee, että tällaiseen flow-tilaan pääsee ehkä helpommin esimerkiksi kuvataiteen kuin matematiikan tunnilla, mutta ei se sielläkään mahdotonta ole, kunhan rakentaa vahvuuksien päälle ja tehtävät ovat sopivia.
– Parhaimmillaan oppiminen on leikkiä, jota ei malta lopettaa, Mika toteaa.
Toivo on tärkeää kaikessa työssä
Marianne kertoo ajatelleensa usein varsinkin nuorisokodissa työskennellessään, että keskeneräisyys kuuluu elämään eikä kenenkään tarvitse olla täydellinen.
– Meidän täytyy omalla kohdalla ja aina hyväksyä se, Marianne sanoo.
Pirkko jatkaa, että hän on niin omaa taidetta tehdessään kuin eri-ikäisiä opettaessaan oppinut, että aina ei voi onnistua. Työ voi mennä pieleen, mutta siitä voi oppia, että niinhän se on kaikessa. Sitten voi aloittaa alusta ja löytää uuden ratkaisun.
– Pitää olla itselleen aika armollinen, Pirkko toteaa.
Toivon näkökulma tulee lähelle Mikaa. Hän kertoo vaimonsa olevan erityisopettaja, joka tekee parhaillaan työtä sen eteen, että koulusta pudonneita oppilaita saadaan takaisin kouluun.
– Näiden lasten ja nuorten kohdalla toivon näkökulma on erityisen tärkeä. Se on tärkeää missä tahansa työssä, mutta erityisesti siinä.
Mika opettaa tukea tarvitsevia oppilaita ja pitää toivoa tärkeänä myös siinä. Tukea tarvitsevan oppilaan käsitys itsestään oppijana saattaa olla heikko tai vääristynyt. Silloin aikuiset voivat pitää yllä oppilaan motivaatiota ja uskoa tulevaan.
Paljon muutakin kuin opettajuutta
Innostus, luovuus ja toivo näkyvät Marianne Hietalan, Mika Kelton ja Pirkko Teräväisen elämässä myös muuten kuin opettajuudessa.
Marianne on julkaissut useita omakustanteisia runokirjoja, laulaa kuorossa, maalaa, edistää sotainvalidien asiaa ja lopettelee juuri neljättä kauttaan Lapuan kaupunginvaltuustossa, jossa on ollut kokoomuksen ja keskustan ryhmissä. Enää hän ei lähtenyt ehdolle kuntavaaleissa.
– Olemme rakentaneet neljä koulua Lapualle, Marianne kertoo.
Pirkko keskittyy erityisesti kuvataiteeseen: hän tekee grafiikkaa ja maalaa. Nyt eläkkeellä on taas enemmän aikaa omalle taiteelle.
Mika kertoo, että hänellä taiteen tekeminen on jäänyt yksittäisiin yrityksiin, mutta hän pitää käsillä tekemisestä. Hän on myös alkanut harrastaa valokuvausta filmikameralla.
Sisarusten mukaan heidän vanhempansa olivat kekseliäitä.
– Luova näkemys on varmaan sitä, mistä isä sanoi aina, että se on geeneissä, Marianne sanoo.
Vanhemmat myös kannustivat löytämään innostuksen kohteita ja oppimaan uusia asioita.
– Se on myös rohkaissut omaan opettajuuteen ja auttamaan muita löytämään innostuksen ja luovuuden lähteitä, Mika kertoo.