Positiiviseen pedagogiikkaan kannattaa suhtautua kriittisesti, kehottaa Jani Rantanen mielipidekirjoituksessaan Opettajassa 12/18.6. Olen samaa mieltä siitä, että kritiikki on aina tarpeellista.
Rantasen kirjoitus kuitenkin välittää tiettyjä käsityksiä, joita on mielestäni tarpeen oikaista.
Positiivinen pedagogiikka pohjaa hyvinvoinnin tieteeseen. Tieteenala on nuori, mutta jo nyt on vahvaa tutkimuspohjaista näyttöä hyvinvointitaitojen harjoittelemisen hyödyllisyydestä. On tärkeää erottaa toisistaan tämä hyvinvoinnin tiede ja self help -kulttuuri.
Jo tutustuminen Pennsylvanian yliopiston positiivisen psykologian keskuksen verkkosivustoon auttaa ymmärtämään tätä eroa. Positiivisen pedagogiikan tavoitteena ei ole tehdä opettajista elämäntaito- tai hyvinvointivalmentajia.
Tavoite ei ole myöskään muuttaa persoonaa tai identiteettiä. Positiivinen pedagogiikka päinvastoin haluaa antaa jokaiselle tilaa olla ja tulla hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on, ainutlaatuisena korvaamattomana yksilönä.
Keskeistä on oppia tunnistamaan sekä omat että muiden vahvuudet.
Hyvinvointi koostuu tutkitusti myönteisistä tunteista, sitoutumisesta, onnistumisen kokemuksista, hyvistä ihmissuhteista ja merkityksellisyyden kokemisesta. Näitä kaikkia voidaan tietyin menetelmin pyrkiä tuottamaan ja harjoittelemaan.
Pohjan antaa positiivinen pedagogiikka, jonka avulla opetusryhmän toimintakulttuuri voidaan rakentaa jokaiselle oppijalle turvalliseksi ja yhteisölliseksi eikä suinkaan individualistiseksi.
Hyvinvointitaitojen harjoittelua voisi verrata kuntoiluun. Kuntoilu kohottaa fyysistä terveyttä. Hyvinvointitaitoharjoittelu puolestaan ylläpitää ja parantaa henkistä terveyttä.
Taito huolehtia omasta henkisestä hyvinvoinnistaan, ja mahdollisuus oppia niin tekemään, on kiillottamisen arvoista.
Anna Vehkala-Peltola
luokanopettaja, Tampere