Kodeissa ja luokissa palavat valonauhat ja kynttilät. Joulu pysäyttää katsomaan kulunutta lukuvuotta.
Meidän koulussamme on jouduttu suremaan tänä syksynä muun muassa koulukiusaamista ja nuorten itsemurhayrityksiä. Nämä asiat ovat vaikuttaneet koulutiehen, jaksamiseen ja elämään monella tasolla. Jälkimainingeissa syntyi runo, jonka haluaisin välittää Opettaja-lehden lukijoille.
Äidin tuskaa
Suuri hahmoton,
paino rinnan päällä.
Musertava,
tainnuttava,
lamaannuttava.
Järki ei käsitä,
äly ei välähdä,
sydän hakkaa,
kylmät kädet hikoilevat.
Sanojen tuolla puolen
haluan horrostaa,
ohi surunauhojen ja kukkavihkojen.
Merkitykset menetetty,
voima valuu minusta.
Haluan haihtua,
kuihtua,
lakastua,
lakata olemasta.
Pelko kertoo, että hetkeen pitää tarttua.
On pidettävä liekkiä, toivoa yllä.
Olla tässä ja nyt,
lapsen kanssa.
Kiittää yhteisestä ajasta, vaikeastakin,
sillä tämä on se lapsuus,
joka on kohta ohitse.
Kahden koulussa kiusatun Asperger-lapsen äiti