Luin Opettaja-lehdestä 18/21.10. Unto-opettajan syyllisyydentunteesta oppilaan tehtyä itsemurhan. Surullinen tarina myötätunnosta.
Pian puhelimeeni ilmestyi pyyntö lähettää rahaa koulukiusaamista ehkäisevälle yhdistykselle. Rahapyynnöt saavat minut vihaiseksi, ja mieleeni muistuivat omat kokemukseni.
70-luvulla toimin ”isojen jätkien” kansalaiskoulussa. Välitunneilla oli kolme valvojaa. Muutaman kerran kutsuttiin ambulanssi piilossa pieksettyä oppilasta hakemaan. Yksi tapaus on jäänyt erityisesti mieleeni.
Kahdeksasluokkalainen haettiin marraskuun pakkasella metsästä lymyämästä. Alkoi pitkä pienryhmäopiskelun prosessi, jota osa opettajista vastusti sanoin: ”Ei yhtä voi kohdella eri tavalla”.
Pidin pääni oppilaan omasta työjärjestyksestä.
Yhteistyö eristyneen perheen kanssa ei onnistunut. Kotiolojen ja vanhanaikaisten vaatteiden vuoksi oppilasta kiusattiinkin.
Opinhaluinen oppilas vietti aluksi koulupäivän välitunteineen pienryhmässä analysoiden tilaansa ja harjoitteli ryhmään sijoittumista. Maaliskuussa hän oli valmis siirtymään luokkaansa kaikissa aineissa.
Koulu pystyi ilman vanhempiakin hoitamaan homman jonkinlaiseen turvalliseen maaliin.
”Jos ja kun epäonnistumisia sattuu, syy ei ole yksittäisen opettajan.
90-luvulla oma lapseni siirtyi maalta Helsinkiin. Kerran sivulauseessa hän virkkoi: ”On se kumma, kun välitunnilla hakataan päätä kiviseinään.” Lastani pidettiin landepaukkuna.
Äitinä ja alan ammattilaisena silmissäni säkenöi. Kutsuin luokanvalvojan kanssa vanhemmat palaveriin. Huoltajat ideoivat aikuisten ja lasten yhteisiä retkiä ja harrastuksia. Kahden kuukauden jälkeen kiusaaminen loppui.
Tarinoiden opetus on, etteivät täsmäsovittelu tai tukihenkilö yksin auta. Ne saattavat kiihdyttää oppilaita, kun kiusatusta tehdään silmätikku.
Koulun sisäiset toimet eivät myöskään poista kiusaamista, ellei koko ryhmän vanhempia ja oppilaita saada mukaan yhteistyöhön. Jos vanhemmista ei löydy aktiivisuutta, koululla on velvollisuus toimia rivakasti.
Jos ja kun epäonnistumisia sattuu, syy ei missään tapauksessa ole yksittäisen opettajan. Tämän olen nähnyt pitkän koulu-urani aikana.
Ansaliina Krogerus, eläkkeellä oleva erityisopettaja ja erityisopetuksen koulutuspäällikkö