Keväällä 2023 aloitimme parhaan ystäväni kanssa usein päivän aamukahvilla Helsingin yliopiston Tiedekulmassa. Olimme yhtä aikaa opintovapaalla, ei ollut mihinkään kiire. Ystäväni pakersi teologian kurssien parissa, minä syvennyin bio- ja ympäristötieteisiin.
Se oli hieno kevät. Saimme suunnitella omat aikataulumme ja viettää paljon aikaa yhdessä. Kuin olisi fuksivuoteen palannut.
Olin innoissani opinnoista. Tunsin, kuinka ajatteluni heräsi unesta, johon se oli minulle epäsopivassa työssä vaipunut. Voin hyvin, ja se näkyi myös muussa elämässäni.
Ehdin saada opintoihini aikuiskoulutustukea ennen kuin maan hallitus lakkautti sen. Sain myös apurahan, joka kattoi osan avoimen yliopiston kurssimaksuista.
Yliopistolle opintoni aiheuttivat ainakin materiaalikuluja ja opettajien palkkakustannuksia.
Olisi varmasti mahdollista laskea, mitkä olivat opintojeni kokonaiskustannukset. Sen sijaan sitä, mikä on ollut niiden taloudellinen tuotto minulle – saati yhteiskunnalle – ei voi mitenkään laskea.
Kukaan ei tiedä, paljonko Suomen bruttokansantuote on kasvanut opiskeluni tuloksena. Se on ongelma nykyisessä talousjärjestelmässä.
Bkt ei huomioi hoivan arvoa. Tämän kritiikin tanskalainen feministi ja ihmisoikeusaktivisti Emma Holten esittää kirjassaan Kuluerä.
Hoiva käsitetään usein jonain, mitä vain sairaat, vanhukset, vammaiset ja lapset tarvitsevat. Holten määrittelee hoivan paljon laajemmin feministisen taloustieteen kautta: se on jatkuvasti läsnä jokaisen ihmisen elämässä ja ihmisten välillä.
Hänen mukaansa hoiva on yhteiskunnassa usein näkymätöntä ja naisten tekemää palkatonta tai palkallista työtä. Hoiva auttaa meitä pysymään terveinä, tyytyväisinä ja elossa. Jokainen meistä on riippuvainen toisten antamasta hoivasta.
Se on siis välttämätön edellytys kaikelle työlle, myös sille, jonka euromääräinen vaikutus talouteen on suora ja jota siksi kutsutaan tuottavaksi. Ilman neuvoloita ei syntyisi startuppeja.
Tällä tavoin määriteltynä myös opettajien työ on hoivatyötä isolla H:lla. Päiväkodeissa ei vain vaihdeta vaippoja ja pueta kurahousuja, vaan varhaiskasvatuksen opettajien pedagoginen osaaminen luo perustaa lastemme kasvulle ja hyvinvoinnille. Elämän varrella koulutus rakentaa sivistystämme ja herättää ajatteluamme yhä uudelleen, vielä aikuisenakin.
Oppilaitoksissa kasvavat juuret myös niille teknologian innovaatioille, joiden varaan poliitikot ja taloustieteilijät laskevat Suomen tulevaisuuden.
Holtenin mukaan hoivaa ei osata laskea mukaan bkt:hen, koska sillä ei usein ole hintaa. Ja kun ei ole hintaa, ei ole vallitsevassa taloustieteessä ja -politiikassa arvoa.
Ihmisten hyvinvointia ja tyytyväisyyttä ylläpitävän jokapäiväisen toiminnan arvo on siis bkt:ssä pyöreä nolla. Siksi kansantuotetta ei pidä käyttää yhteiskunnan hyvinvoinnin mittarina.
Tästä varoitti jo bkt:n kehittäjä Simon Kuznets 1930-luvulla.
Opettajien työn arvo tunnustetaan kyllä eduskunnan istuntosalin puheenvuoroissa.
On silti perusteltua esittää tämä kysymys: päätyikö koulutus lupauksista huolimatta Petteri Orpon (kok) hallituksen leikkauspöydälle juuri siksi, että siitä ei jää tarkkoja lukuja viivan alle?
Koulutukseen kokonaisuutena pätee näet sama logiikka kuin minun nostalgian sävyttämään opintovapaaseeni. Sen kustannukset voi kirjata valtion budjettiin, mutta pitkän aikavälin tuottavuutta ei pysty mittaamaan.
Koulutuksen taloudellista vaikuttavuutta on toki tutkittu. Esimerkiksi Valtion taloudellinen tutkimuskeskus julkaisi jo 1991 tutkimuksen koulutuksen yhteyksistä suomalaisten ansiotasoon.
Sitra puolestaan tuotti vuonna 2006 laajan tutkimusraportin koulutuksen makro- ja mikrotaloudellisista vaikutuksista. Tämän vuoden toukokuussa OAJ julkaisi tilaamansa taloustieteellisen tutkimuskoosteen koulutuksen merkityksestä yhteiskunnalle.
Mikään tutkimus ei pysty esittämään tarkkoja euromääriä tai prosentteja, joilla koulutus on paisuttanut bkt:tä. Mutta yhteistä niille kaikille on, että vaikutus on plusmerkkinen.
Kun koulutuksella lisäksi – ja ennen kaikkea – on plusmerkkinen hoivavaikutus ihmisten hyvinvointiin ja sivistykseen, on siitä leikkaaminen varsin lyhytnäköistä politiikkaa.
Aikuisopiskelun hyödyt konkretisoituivat minulle nopeasti opintovapaan jälkeen, kun sain työpaikan Opettaja-lehdestä kesällä 2023.
Nyt joku ihmettelee, miten biologian opiskelu muka auttoi pääsemään kasvatus- ja koulutusalan julkaisun toimittajaksi.
En väitä, että oppiaineella tai sillä, että osasin laskea maapallon lämpötaseita, olisi ollut hakuprosessissa merkitystä. Väitän, että ratkaiseva tekijä oli eloon herännyt ajatteluni.
Olin taas innostunut maailman ihmettelystä ja kyseenalaistamattomien totuuksien kyseenalaistamisesta.
Kun aloitin työt, kiinnitin heti huomiota OAJ:ssä käytettävään kasvunarratiiviin. Täälläkin puhuttiin koulutuksesta ja opettajien työstä talouden kielellä. Niiden asemaa perusteltiin ja puolustettiin talouskasvun takaamisella.
Puhetapa vaivasi minua ja tuntui ristiriitaiselta, sillä samaan aikaan kaikki uudet työkaverini tuntuivat jakavan käsityksen, että koulutuksen perustehtävä ei ole kasvattaa bruttokansantuotetta.
Miksi järjestössä, jonka odotin korostavan koulutuksen itseisarvoa ja opettajien työn sivistyksellistä merkitystä, puhutaankin etupäässä rahasta?
Tätä esseetä varten keskustelin asiasta OAJ:n pääekonomistin Mika Väisäsen ja koulutuksen rahoituksen erityisasiantuntijan Risto-Matti Alangon kanssa.
Lyhyt vastaus edelliseen kysymykseen: koska on pakko.
Niin sanotuilla pehmeillä arvoilla ei pärjää vallitsevassa talouspolitiikassa ja tilanteessa, jossa Suomen talous ei ole kasvanut moneen vuoteen.
Toki koulutuksen puolustus kasvun perustana on pätevä argumentti, joten voi kysyä, miksi sitä ei käytettäisi.
Ennen rahan rinnalla tasavertaisina kulkivat kuitenkin arvot, joilla ei ole mitään tekemistä talouskasvun kanssa.
Nuo arvot ovat edelleen todellisia ja läsnä opettajien jokapäiväisessä työssä.
Taloustieteen menetelmät ovat tunkeutuneet kaikille elämän osa-alueille, tiivistää Emma Holten kirjansa pääpointin. Kaikkea pitää nykyään mitata, ja jos toiminta ei ole muutettavissa numeroiksi, se on epäolennaista tai ajanhaaskuuta.
Holten huomauttaa, että kyse ei ole vasemmisto–oikeisto-asetelmasta. Suomessakin kaikki eduskuntapuolueet puhuvat samaa talouden kieltä.
Talouspuheen juuret ovat jäljitettävissä 1990-luvulle, jolloin julkisia palveluita haluttiin tehostaa niin Suomessa kuin kansainvälisestikin.
OAJ:ssä kasvunarratiivi on korostunut vastareaktiona koulutusleikkauksille, jotka Juha Sipilän (kesk) hallitus aloitti 2010-luvun puolivälis- sä ja joita Orpon hallitus on jatkanut. Kun raha käy vähiin, siitä täytyy pitää meteliä.
Julkinen sektori ja kolmas eli järjestösektori, johon ay-liike ja siten myös OAJ voidaan lukea, ovat joutuneet puolustuskannalle, koska niiden aikaansaannokset ovat vaikeasti mitattavia.
Koulutuksen puolustus vetoaa usein inhimilliseen pääomaan eli ihmisen osaamiseen, joka karttuu opintopolulla ja kasvattaa ennen pitkää myös taloudellista pääomaa. OAJ vaati ennen huhtikuun kehysriihtä hallitukselta kasvutakuuta eli pitkän aikavälin suunnitelmaa koulutus- ja osaamistason nostamiseksi.
”Suomi tarvitsee näkymän inhimillisen pääoman kasvusta, jotta emme säästä itseämme entistä syvempään taantumaan”, perusteli puheenjohtaja Katarina Murto tiedotteessa.
Inhimillinen pääoma nähdään usein rajattomana kasvun resurssina, toisin kuin fossiiliset polttoaineet ja muut luonnonvarat. Mutta miten sitä voi mitata? Mika Väisäsen mukaan esimerkiksi aikuisten koulutusvuosilla ja Pisa-tuloksilla.
Oli pääoma sitten rajatonta tai ei, näyttää siltä, että se ei tällä hetkellä riittävästi kannattele koulutusta kotimaamme politiikan rahanjaossa. Tulevan vaalikauden sopeutustarve on musertava, ja lisää leikkauksia lienee tulossa.
Heikossa taloustilanteessa keskustelu työn tuottavuudesta on uinut yksityiseltä puolelta julkisille aloille.
Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan helmikuussa julkaiseman tutkimuksen mukaan kunnissa kerättyä dataa ei hyödynnetä riittävästi palveluiden tuottavuuden kehittämisessä.
Etlan tutkijat myöntävät, että julkisten palveluiden tuottavuuden mittaaminen on vaikeaa, muun muassa juuri siksi, että niillä ei usein ole markkinahintaa.
Siitä huolimatta he esittävät monitasoista johtamismallia. Siinä kunnissa seurattaisiin yhtä aikaa palveluiden määrää, laatua ja pitkän aikavälin vaikutuksia.
Julkisen sektorin tuottavuutta taas halutaan parantaa. Koska opetus ja kasvatus ovat tätä nykyä isoin pala kuntatalouden kakusta, vaatimus koskee väistämättä niitä.
Monitasoinen johtamismalli vie ajatukset 1980- ja 1990-luvuille. Silloin Suomessa löi läpi uusi julkisjohtamisen oppi, New Public Management.
Yksinkertaistettuna NPM tarkoittaa yksityisen sektorin toimintamallin kopioimista julkiselle puolelle. Julkisiin palveluihin pyritään luomaan simuloidut markkinat, jotta niiden tuotto olisi paremmin mitattavissa.
Yliopistonlehtorina Lapin yliopistossa työskentelevän Ville Yliaskan väitöskirja Tehokkuuden toiveuni käsittelee NPM:n historiaa Suomessa. Soitin Yliaskalle kysyäkseni, miten NPM on näkynyt koulutuksessa.
Uuden johtamismallin merkki oli esimerkiksi tulospalkkaus, jota ajettiin kuntien opetus- ja kasvatusalan työntekijöille 1980-luvulla.
Yliaska lainaa väitöskirjassaan Uuden Suomen juttua, jonka mukaan Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Heikki S. von Hertzen esitti elokuussa 1987, että jäykkä virkaehtosopimusjärjestelmä pitäisi muuttaa urakkapalkkajärjestelmäksi ja tulosvastuuksi päiväkoteja myöten. Vähän myöhemmin Kuntatyönantajat ehdotti tulospalkkauksen yleistä toteuttamista.
Tulosohjaus, johon tulospalkkiot kuuluivat, törmäsi seuraavina vuosina juuri mittareiden luomisen vaikeuteen. Kiisteltiin sekä siitä, kenellä on valta määrittää mittarit, että siitä, mitä oikeastaan pitäisi mitata.
1990-luvulla isoin julkisiin palveluihin ja koulutukseen vaikuttanut asia oli Yliaskan mukaan vuoden 1993 valtionosuusuudistus. Sen taustalla oli ajatus kuntien vastuuttomasta rahantuhlauksesta.
Enää kunnille ei jaettu rahaa toteutuneiden menojen perusteella vaan könttäsummina, jotka laskettiin muun muassa asukasluvun mukaan. Uudistusta perusteltiin kuntien autonomian lisäämisellä ja hallinnon hajauttamisella, mutta käytännössä se mahdollisti voimakkaan leikkauspolitiikan ja johti koulutuksen eriarvoistumiseen.
Laman aikana nosti päätään myös käsitys ylikasvaneesta julkisesta hallinnosta. Tuolloin opettajien pitkät kesälomat ja lyhyet työpäivät symboloivat julkisen puolen tehottomuutta ja työntekijöiden laiskuutta.
Yliaska arvioi, että peruskoulu selvisi NPM:n ensiaallosta lopulta suhteellisen vähällä. Vielä 90-luvulla keskusteltiin äänekkäästi liian tasapäistävästä koulusta ja lahjakkuuksien hukkaamisesta, mutta vuosituhannen vaihteessa hyvät Pisa-tulokset hiljensivät kilpailun lisäämistä korostavan pöhinän.
Viime vuosina niin Pisa kuin kansantalouskin ovat lasketelleet kriisitunnelmiin. Kun menee huonosti, taloustieteilijät tarjoavat ratkaisuksi – rumpujen pärinää – mittaamista.
Poliitikot ostavat ratkaisun, ja siksi NPM valtaa taas alaa, myös koulutuksessa. Samalla unohdetaan, että juuri mittaamisen vaikeus oli syy, miksi markkinaehtoisuus ei toiminut julkisissa palveluissa viimeksikään.
Kun jotain mitataan, lukujen seuraamisesta muodostuu helposti itsetarkoitus. Toiminnan alkuperäiset arvot unohtuvat. Filosofi C. Thi Nguyen kutsuu tällaista tilannetta arvoloukuksi.
Ovatko opettajat vaarassa ajautua arvoloukkuun? Ehkä eivät, sillä heitä ajaa vahva motivaatio edistää työllään muuta kuin omaa etuaan. Sitä sanotaan julkisen palvelun motivaatioksi.
OAJ:n kyselytutkimukset kertovat, että työn merkityksellisyyden kokemus kannattelee niin alalla toimivia kuin opettajaopiskelijoitakin.
NPM:n johtamisopit ja taloudelliset kannustimet kuten tulospalkkaus eivät yleensä edistä tämänkaltaista sisäistä motivaatiota, Palkansaajien tutkimuslaitos Laboren erikoistutkija Heikki Taimio kirjoitti Talous & Yhteiskunta -lehdessä vuonna 2013. Päin vastoin ne voivat syrjäyttää sitä, kun ihmisiä ohjataan oman hyödyn tavoitteluun.
Siksi arvoloukun uhka on syytä pitää mielessä, kun koulutusta tehostetaan ja siihen suunnitellaan lisää tulosmittareita. Esimerkiksi Sitran maaliskuussa julkaisema Kasvuatlasraportti esittää valtakunnallisia tasokokeita peruskouluihin.
Niitä kuulemma tarvitaan, jotta oppimistulokset ja Suomen talous saadaan uuteen nousuun.
Mutta opettajia ja koulutusta tarvitaan paljon muuhunkin kuin valmistamaan oppilaita kokeisiin.
Kolmen vuoden aikana Opettajassa olen tavannut ja haastatellut hienoja opettajia ja alan ammattilaisia.
Monet heistä ovat jääneet mieleen inspiroivina ihmisinä, joiden kanssa on kiehtovaa keskustella. Samasta syystä muistan hyvin oman lukion historianopettajani.
Arvostan opettajien ja kasvattajien työtä korkealle, vaikka se ei heilauttaisi bkt:ta mihinkään suuntaan. He ovat opettaneet minut kiinnostumaan, innostumaan, ajattelemaan ja oppimaan.
Siinä piilee mielestäni koulutuksen itseisarvo, jota OAJ:ssäkin on puolustettava talousperusteiden rinnalla. Risto-Matti Alangon sanoin: meidän on pelattava muissakin pelipöydissä kuin vain kasvupöydässä.
Keskustelussa on tärkeää pitää mukana laajasti eri tieteenaloja, sillä taloustiede ei ole luonnonlaki eivätkä siihen pohjautuvat poliittiset päätökset ideologisesti neutraaleja.
Vaikka emme pysty tarkkaan mittaamaan, mitä, missä ja milloin koulutukseen investoitu euro tuottaa, se on takuulla kannattava sijoitus.
On nimittäin niin, että kriisien sävyttämä aikamme vaatii vaihtoehtoisten tulevaisuuksien kuvittelua ja hahmottamista. Koulutus antaa eväät esimerkiksi ekologisen kriisin ratkaisuihin, jotka alkavat vallitsevan talousjärjestelmän kyseenalaistamisesta ja uudelleenajattelusta.
Koululuokissa, päiväkotien pihoilla ja luentosaleissa voimme myös pohtia sitä olennaisinta kysymystä: mikä on lopulta arvokasta hyvän elämän kannalta?
Emma Holten tiivisti yhden oivan vastauksen, kun kävin kuuntelemassa hänen esitystään Helsingissä toukokuun alussa.
Holten kirjoitti omistuskirjoituksen Kuluerä-kirjani kansilehteen: Take care!
Pidä huolta.
-
Lue OAJ:n Koulutus on kasvua -tutkimuskooste » oaj.fi » Ajankohtaista » 12.5.