Koulutuksen maailma on suuria persoonia pullollaan. Osa herättää oppilaissa pelonsekaista kunnioitusta, osa saa valtaansa huumorilla tai taidolla kertoa monimutkaisetkin asiat ymmärrettävästi.
Uskallan kuitenkin väittää, ettei joukosta kovin monta Aapo Heikkilää persoonallisempaa löydy.
Heikkilä ilmestyi Oulun yliopiston uutuuttaan hohtaville käytäville 1960-luvun alussa. Vaikka Heikkilä ei koskaan ollut yliopiston kirjoilla, hän istuskeli usein luonnontieteiden luennoilla. Erityisen kiinnostunut hän oli matematiikasta.
Oppi ei Heikkilän päässä jalostunut aivan samanlaiseksi ymmärrykseksi kuin muilla. Herrasmiehen tavoin käyttäytyneestä Heikkilästä tuli kuitenkin jonkinlainen nuoren yliopiston maskotti.
Heikkilä kehitteli oman ortotopologiaksi nimeämänsä tieteen. Tieteenhaara tutki kaikkia mahdollisia luonnonilmiöitä ja sen syvimpään olemukseen pääsi tutustumaan, kunhan oli vaan ”ylioppilas ja hyvä matikassa”.
Tieteensä sanomaa Heikkilä levitti massaluennoilla, joihin usein kuului yliopistomaailmassa ainutlaatuinen kolehdin keruu. Hän luennoi selin yleisöön täyttäen väsymättä liitutauluja yhtälöillä, joilla pureuduttiin muun muassa sinisen elektronin symbioosiin kierteisgalaksin hypotenuusassa.
Mistä tahansa lähtökohdasta Heikkilä laskelmissaan lähtikin, hän päätyi todisteluketjun päätteeksi nollaan tai joko–tai-asetelmaan. Jos ei muuten, niin riittävän määrän ultrafilttereitä käyttämällä se kyllä onnistui.
Jos jokin jäi askarruttamaan, Heikkilän löysi tupakkapaikalta.
Välit henkilökunnan enemmistöön olivat sitä luokkaa, että Heikkilä saattoi kesken luennon marssia saliin, supattaa luennoitsijan korvaan jotakin ja poistua paikalta pariakymppiä rikkaampana.
Kun luonnontieteet muuttivat Linnanmaan kampukselle 1970-luvulla, fysiikan laitoksen siivouskomeron ovenpieleen ilmestyi kyltti ”Ortotopologian dosentti Aapo Heikkilä”.
Epäilijöille Heikkilä saattoi näyttää silloisen Oulun yliopiston rehtorin kirjoittamaa todistusta, jossa hän totesi Heikkilän luennon ”vastanneen täysin odotuksia”. Akateemista painoarvoa lisäsi, että yliopiston pikkujouluissa 1978 Heikkilä otti ja väitteli tohtoriksi.
Ilmiö ja valtakunnanjulkkis Heikkilästä tuli 1980-luvulla, jolloin hän luennoi myös muissa yliopistoissa sekä pääsi Ylen pääuutislähetykseen. Uutisissa luentoa piti ”Suomen kosmisen elämän suihkujettiin” kuuluva dosentti Heikkilä.
Kaikille Oulun yliopiston edustajille Heikkilän kuuluisuus ei ollut helppo niellä. Osa professoreista piti suorastaan vaarallisena, että yliopisto tunnetaan parhaiten humpuukitieteen tekemisestä.
Jollakin tasolla Heikkilä varmaan itse uskoi sepitteeseensä. Aidosti matemaattisesti lahjakas poika oli lapsena sairastanut aivokalvontulehduksen, jolla saattoi olla vaikutusta hänen erikoiseen käytökseensä.
Ihmisiä Heikkilä kuitenkin osasi koskettaa, mistä osoituksena oli pitkä akateeminen ura, elämäkertakirja ja Markku Pölösen kirjoittama näytelmä Ortotopologian lopulliset alkeet, jossa Mika Nuojuan roolisuoritusta katsellessa on vaikea päättää, pitäisikö itkeä vaiko nauraa.
Lähteenä kirjoittajan omien muistikuvien lisäksi muun muassa:
- Olavi Heikkinen: Ortotopologi Aapo Heikkilä: Varjotutkija ja tähtiluennoitsija. Oulun yliopistoseura, Oulun yliopiston ylioppilaskunta 2012.
- Useita lehtiartikkeleita ja uutisia Ylellä, Helsingin Sanomissa, Lapin Kansassa ja Oulun ylioppilaslehdessä.
- Lisää tarinoita Heikkilästä: Reijo Tolppi: Ota rahat ja juokse, SKS 2025.
Tiedemiehen karikatyyrille ei enää tilausta
Tänä päivänä yliopiston olisi vaikea ottaa Aapo Heikkilän tapainen tieteen kielellä ilakoiva hahmo siipiensä suojaan. Näin arvelee ohjaaja Markku Pölönen.
Se on harmi.
Heikkilän lennokas suhtautuminen tieteeseen nimittäin laski opiskelijoiden stressitasoa. Tämä taito teki hänestä opiskelijoiden suosikin.
– Aapo Heikkilä oli hyvällä tavalla vinksahtanut. Hän oli ikään kuin oman aikansa teoreettisen fysiikan Konsta Pylkkänen, Pölönen sanoo.
Heikkilän tarinasta syntyi ensin Pölösen käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä. Syyskuussa leikkidosentin tarina nähdään valkokankaalla.
Poikkeuksellisen persoonan lisäksi Pölöstä kiinnosti se, millaisen kuvan Heikkilän luennot antoivat tieteestä.
– Voiko tieteelle tai maailmankaikkeuden synnylle nauraa? Ainakin 1970- ja 80-luvuilla niin tehtiin.
Oulussa vaikuttava Yliopistojen opetusalan liiton YLL:n puheenjohtaja Santeri Palviainen arvelee, että tehokkuusvaatimusten täyttämässä maailmassa ei enää olisi tilaa Heikkilän tapaiselle tiedemiehen karikatyyrille.
– Tänä päivänä ihmiset ovat paljon vähemmän läsnä kampuksilla eikä akateemista yhtenäiskulttuuri ole olemassa samalla tavalla kuin ennen.
Marko Pulkkinen