Tämä kaava on toistunut nyt 38 päivän ajan ja jatkuu kesään asti.
Kiire! Vauhdilla pesemään tukka, laittamaan ripsiväri.
Muistelen esiintymiskonsultin sanoja: kamera on kasvoille livetilannetta ankarampi. Raahaan läppärin alle kasan paksuja tietokirjoja. Jos koneen kamera kuvaa alhaalta, ruudulla näkyy sekä omat leukaheltat että iso pala kattoa.
Avaan Zoomin, laitan chattiin viestin. ”Tervetuloa asiantuntijaviestinnän tunneille, aloitetaan tasalta.”
Kymmeneltä avaan mikin ja kameran. Huutelen hyvää huomenta, yritän vaihtaa kuulumisia.
Kukaan ei oikein ole juttutuulella, mutta kierros selvittää pari oleellista asiaa: Liisa on poikaystävänsä koneella ja siksi nimilistalla tänään Jari, iPad–98- nimen takana on Tomi.
Missä se nappula on?
Yksinpuhelua päivän aiheesta. Jaan näytön, toimii hyvin. Vaihdan näkymää, ja viiden minuutin kuluttua joku huomauttaa, että päälle jäi edellinen näytönjako.
Puhelin hälyttää: opiskelija ei pääse Zoomiin. Yritän aktivoida porukkaa: ”Mitä mieltä olette tästä”, kyselen. ”Aina voi kysyä, mikki vaan auki ja puhetta”, anelen.
Vaihdan taktiikkaa. ”Nyt ne, joilla on tästä kokemusta, äänestävät vihreää.” Vihdoin syntyy aktiivisuutta chattiin: ”Missä se nappula on?” ”Kato sieltä ylhäältä.” ”NO NYT LÖYSIN!”
Ilahdun ja teen poll-kyselyjä ja esittelen tuloksia. Pyydän opiskelijoita kirjoittamaan jaetulle valkotaululle. Väki lämpenee.
Tunnin jälkeen huomaan simuloineeni livetilannetta aika realistisesti: pulssi on noussut ja deodorantti pettänyt. Lasken, että tein neljä eri yritystä vuorovaikutukseen ja sain vastakaikua kolmeen.
Päätän perehtyä verkkovuorovaikutukseen sitten joskus, kun tämä kaikki on ohi.
Heli Kamaja opettaa viestintää Lab-ammattikorkeakoulussa.