Reilu vuosi pääasiassa etätöissä häivyttää monet rajat. Enää en edes yritä muistaa, onko tänään maanantai vai keskiviikko – viikonlopun erottaa lähinnä siitä, että Zoomia on tavallista vähemmän.
Arki toistuu kuin Bill Murraylla murmelielokuvassa: ylös, koneelle, lounas, koneelle, kahvia, koneelle, ruokaa. Kauppaan ja iltalenkille.
Englannin kieleen ilmaantui oma sana näille alati samankaltaisille päiville. Kyseessä on blursday, jota minäkin olen oppinut sekä viljelemään että syyttämään useissa yhteyksissä.
Blursdayhin voi kokemukseni mukaan vedota aina, kun aikataulu mättää – esimerkiksi silloin, kun kollegan kanssa tarjottiin opiskelijoille ohjausaikoja pääsiäismaanantaille (kymmenen ilmoittautui heti). Kun tapaaminen siirrettiin arkipäivälle, ei juuri kukaan reagoinut: pyhä tai arki, samapa tuo.
Samasta blursdaysta kyse on varmaan myös silloin, kun opiskelija lähettää yhden sähköpostin perjantaiyönä ja toisen perään lauantain aamupäivällä. Illalla hän jo närkästyneenä kyselee pomolta, miksi opettaja ei vastaa hänen lukuisiin yhteydenottoihinsa.
Parhaimmillaan pukukoodi on waist-up.
Blursday-päivät kuluvat verkkareissa, parhaimmillaan pukukoodi on waist-up. Vai onko joku oikeasti laittanut hameen tai suorat housut Teamsiin?
Omakohtainen kokemukseni pukukoodista on, että verkkarit alkavat olla leviämisvaiheessa.
Vaikka päivät tuntuvat pitkiltä, on vuosi mennyt nopeasti. Tämänkin voi lukea blursdayn syyksi tai ehkä ansioksi: psykologian teorioiden mukaan kokemus ajan kulumisesta on yhteydessä muistettuihin tapahtumiin. Mitä enemmän syntyy muistoja, sitä pidemmältä aika jälkikäteen tuntuu.
No nyt ei tunnu.
Blursdayssa lohdullisinta voikin olla se, että tämän vuoden jälkeen se pian unohtuu.
Heli Kamaja etäopettaa viestintää Lab-ammattikorkeakoulussa