Tulen kampukselle aamukahdeksalta, nousen portaat suoraan työhuoneeseen. Työtilat ovat meillä isoja ja yhteisiä, muistoja rakennustavasta ennen koronaa.
Lasioven takana on pimeää, olen siis ensimmäinen saapuja. Avaan oven: automaattivalot valaisevat koko sermiviidakon.
Vaihdan kengät, jatkan kohti luokkatilaa. Ei kaiu hyvä huomen käytävillä, omat askeleet autiossa tilassa kylläkin. Alkukeväästä aamulla on vielä pimeää, yksinäinen kulkija tuntee olonsa kolkoksi.
Luokassa – oppimistilassa – valmistelen ja tsekkaan sähköpostin. Viestejä pukkaa: koronassa, karanteenissa, altistunut, muuten vaan sairaana, estynyt.
Aloitetaan melkein normaalisti. Maskit päällä, turvavälitkin jollain tapaa. Ihmetellään yhdessä sitä, että ei nähdä ketään.
Tauon pidän itsekseni, lounasseuraa saan kännykästä. Päivän mittaan tapaan ehkä kollegan tai kaksi – ja meitä on kuitenkin kampuksella periaatteessa kolmisensataa.
Uutta on se, että tapaamisista ollaan todella ilahtuneita: Nyt vaihdetaan sujuvasti kuulumisia, vaikka ennen tuskin tervehdittiin eikä nimeäkään aina muistettu.
Päivän mittaan tapaan ehkä kollegan tai kaksi.
Miten tässä näin on päässyt käymään? Eikö tässä pitänyt palata normaaliin?
Valtakunnallinen etätyösuositus on päättynyt, lähiopetukseen palaamista on yritetty useaan otteeseen. Eikö nyt jo pitänyt olla aika?
Kyselen kollegoilta, saan vastauksia: Kurssi on jo puolessavälissä, sen siirtäminen etämoodista luokkatilaan ei enää kannata. Verkko-opetus toimii hyvin. Etätyössä on paljon hyvää, säästää työmatkoja ja aikaa.
Kyselen päälliköiltä, saan vastauksia: ei oikeastaan voida pakottaa kampukselle. Osa opiskelijoista on järjestänyt elämänsä muualle. Täytyy ymmärtää ja joustaa.
Mietin tulevaa: ehkä syksyllä kaikki on toisin. Minulle tämä kiihdytyskaista on aivan liian hidas.
Heli Kamaja toimii viestinnän lehtorina Lab-ammattikorkeakoulussa. Hän etäopettaa nykyään vain hyvästä syystä.