Terveisiä arjesta: Maskin takaa on kiva näyttää kieltä

Aluksi minäkin inhosin kasvomaskeja. Naama hikoili, partaa kutitti ja nenääkin olisi pitänyt kaivaa.

Sitten oivalsin: kukaan ei näe, kun maskin takaa näyttää kieltä! Voin huomaamatta illistellä, nyrpistellä, yökkäillä ja tehdä vaikka minkälaisia naamanväänteitä.

Mikä ihmeellinen voimavara yläkoulun opettajan alati rasittavammaksi muuttuvaan työhön, ilakoin. Voin vapaasti näyttää kasvoillani muille, mitä heistä ajattelen. Vielä kun äänen saisi mukaan.

 

Aloitin pienestä ja yökkäsin keittäjälle lappaessani ohrapuuroa lautaselle. Kuvottavaa mössöä, olisivat kasvoni viestineet, jos hän vain olisi ne nähnyt.

Suurtalouskokki vain toljotti ilmeettömänä, ehkä hieman tavallista pidempään. Sain rohkeutta.

Kollegan pitkästyttävälle jutulle haukottelin makeasti.

Vahtimestaria tuijottaessani väänsin suuni vihaiseen apinailmeeseen, koska hän selvästi vitkutteli paperitukoksen kanssa.

Kollegan pitkästyttävälle jutulle haukottelin makeasti. Mokomakin jaarittelija! Lukiko ajatukseni, kun sentään ymmärsi vaieta ja poistua pöydästä?

Entäpä oppilaat? Ovat saaneet osansa korkoineen! “Senkin napakärsä, peikkoin sikiö ja mannermaan turvikko!” lausuin eräälle sällille huolellisesti artikuloiden. Tuntui hyvältä!

 

Jostain on kuitenkin hiipinyt mieleeni kelmi tunne, että minulle on alettu irvistellä takaisin. Aivan kuin kanslisti olisi tänään rumasti illistänyt minulle, kun kävin tiedustelemassa häneltä poissaolohakemusta.

Ja olisin voinut vaikka vannoa solvaamani mullisaukon täräyttäneen minulle oikein silmiin katsoen: “Suu kiinni sahapukki!” Suuta en nähnyt mutta silmistä luin.

 

Otto Kallioranta on äidinkielenopettaja, joka opettelee kuuntelemista.