Tähän aikaan vuodesta kotitalousopettajat tyhjentävät kaappejaan. Oppilaiden repunpohjat täyttyvät keksinmuruista, ja välillä taikinaklöntit lentävät käytävillä kuin lumipallot.
En aavistanut pahaa, kun köksänluokan lähellä tuli vastaan monenkirjavista töllöntöistä tuttuja ysiluokkalaisia poikia. Olen puhutellut, nuhdellut ja haukkunut heitä usein, välillä syystä mutta useimmiten syyttä.
Pojat kuitenkin tervehtivät oudon kohteliaasti ja vilkuilivat minua kälmisti. Ovat kypsyneet, sanoi järki. Hautovat kostoa, väitti intuitio. En jäänyt asiaa sen ihmeemmin vatvomaan.
Kiersin makupalaa välitunnin, kiersin toisen.
En myöskään yhdistänyt poikia kermaiseen persikkaunelmaan, jonka kotitalousopettaja kantoi tarjolle kahvihuoneeseen. Kaakku oli jäänyt yli ysiluokan valinnaistunneilta.
Tekeleen päälle oli ripoteltu ranskanpastilleja. Se näytti yhtä aikaa vistolta ja houkuttelevalta.
Alkoi jojolaihduttajan jaakobinpaini: kuuntelenko itsesuojeluvaistoani, joka varoittaa tarttumasta oppilaiden leipomiin epämääräisiin kaloripommeihin, vai syönkö nälkäisen luolamiehen tavoin kaiken, mitä eteen kannetaan?
Kiersin makupalaa välitunnin, kiersin toisen.
Ruokatunnilla herkku näytti jo lämmähtäneeltä, mutta silti katsoin sitä himoiten. Välillä olin näkevinäni paakelsin pinnalla ysiluokkalaisten oppilaideni ystävällisen viekkaat kasvot, jotka maanittelivat: “Ota, ope, persikkaunelmaa!”
Niinhän siinä kävi, että iltapäivän kahvitauolla sorruin. Ahmin kolme isoa siivua äitelän makuista sokeripommia ja join mukillisen palanutta kahvia päälle.
Vatsanväänteet alkoivat kotimatkalla. Kolme päivää makasin sairasvuoteessa käärinliinoihini hikoillen.
Töihin palasin kalpeana ja 11 kiloa kevyempänä. Tuttu poikaroikka taleerasi opehuoneen edessä kuin tuloani odottaen.
“Otitko, ope, persikkaunelmaa?” he kysyivät ja nauroivat härskisti.
Otto Kallioranta on äidinkielenopettaja, joka opettelee kuuntelemista.