Rakkaat ysiluokkalaiset!
Tänään lapsuutenne päättyy ja tulevaisuutenne alkaa. Viimeisillä tunneilla olemme keskustelleet unelmistanne.
Muistatteko, kuinka arasti moni teistä kuiskasi suurimman toiveensa: minäkin haluaisin olla isona yläkoulun opettaja. Ilosta ja ylpeydestä kostuivat maisterin silmät.
Haaveenne jäi kuitenkin vaivaamaan mieltäni. Tietenkin ajattelen, että minun on kannustettava ja rohkaistava teitä. Kavutkaa kohti ohutta ilmaa! Mutta sitten toisaalta – jonkun on oltava realisti. Ei kaikista voi tulla yläkoulun opettajia. Se on hirveän vaativa työ.
Kerron muutaman esimerkin, niin ymmärrätte, mitä tarkoitan.
Kavutkaa kohti ohutta ilmaa!
Muuan ystäväni toimii yleiskirurgina konfliktialueella. Hän leikkaa silpoutuneita ihmiskehoja, väistelee tienvarsipommeja ja pelkää malariaa. Poloinen haaveili aineenopettajan hommista vielä lukiossa muttei lopulta päässyt seminaariin, huntalo kun on.
Toinen tuttavani taas – sotilasarvoltaan kenraali – komentaa suurta jalkaväkiprikaatia. Nyt puhun suoraan, jos sallitte: hänen opettajahaaveensa kaatuivat niin sanottuun pällitestiin.
Kolmas kaverini tavoitteli arvostettua yhteiskuntaopin lehtoraattia. Eihän siitä mitään tullut; löylynlyömä kokelas karsiutui. Hän päätyi politiikkaan ja toimii nykyään ministerinä erään pienen valtion hallituksessa.
Tahdon vain sanoa, että suunnitelma B ei tee kenestäkään epäonnistujaa. Suuri unelma voi olla elämässä mukana myös harrastuksena.
Ilmailuopistosta rannalle jäänyt hankkii kapteeninlakin ja pienen kauko-ohjattavan lennokin, seminaaripudokas sorvaa itselleen karttakepin ja luennoi nuorisolle kateederin päältä esimerkiksi sukujuhlissa. Ei se sen kummempaa ole.
Rohkaisen kaikesta huolimatta: unelmoikaa suuria! Kaikista ei vain voi tulla yläkoulun opettajia.
Otto Kallioranta on äidinkielenopettaja, joka opettelee kuuntelemista.