Eletään lukukauden alkua, Kaisaniemenkadulla on normaali ruuhka ja Metsätalolla (kai) joku kansainvälinen konferenssi: käytävillä esitellään postimerkkipostereita lontooksi.
Soluttaudun sujuvasti ohi ja löydän luentosali A 208:n ongelmitta, samoin kuin ilmeisesti noin 30 minua jonkin verran nuorempaa kanssakiinnostunutta.
Porukka asettautuu salin takaosaan, availee läppäreitään, etsii piuhoja ja pistorasioita ja verkottuu bittiavaruuteen. Joku yrittää nyökätä ujosti päivää, suurin osa somettaa.
Luennoitsija saapuu viime minuutilla ja aloittaa saman läppäri-piuha-pistorasiaperformanssin.
Edetään niin kuin kurssin alussa aina, luennoitsija esittelee aiheen ja itsensä. Seuraa lyhyt esittelykierros – se, jonka aikana jokainen jännittää omaa esittelyvuoroaan niin, ettei myöhemmin muista kenenkään muun nimeä.
Kumma kyllä, pulpetin takana hermostuttaa sata kertaa enemmän kuin normaalisti ryhmän edessä.
Haluan hukkua massaan.
Yritän kiivaasti muistella, millaista oli olla luennolla opiskelijana. Opiskelijana, joka haluaakin hukkua massaan, jonka suorituksia arvioidaan ja jonka rooli tässä kuviossa on toisaalta vähäinen, toisaalta tärkeä.
Luennon jälkeen olen helpottunut. En toivoakseni erottunut massasta. En väittänyt luennoitsijalle vastaan vaikka mieli teki, en valittanut epäselvästä tehtävänannosta, en arvostellut diojen ulkoasua.
En seurannut asian käsittelyä läheskään koko aikaa, vaan olin ajatuksissani, sometin ja chattasin niin kuin kaikki muutkin.
Mietin, miten vähän (tai paljon) on muuttunut siitä, kun opiskelin viime vuosituhannella. Yhden kurssin alun perusteella ei välttämättä paljoakaan, jos tekniikkaa ei lasketa.
Vai olisiko opiskelija kuitenkin nykyään aktiivisempi subjekti, jonka ajatuksia ja ehdotuksia kuunnellaan mahdollisuuksien rajoissa – jos tämä itse niin haluaa ja ilmaisee?
Heli Kamaja on amk-opettaja, joka on syksyn ajaksi palannut opiskelijamaailmaan.