Peruskoulu on murroksessa. Lapset eivät viihdy koulussa, oppimistulokset huononevat ja opettajat väsyvät.
Jotakin pitäisi koulussa muuttaa – ja paljon onkin jo muuttunut. Entäpä jos pysähdyttäisiin miettimään sitä, mikä on kaikkein tärkeintä – lapsia ja heidän tarpeitaan.
Tullakseen toimeen itsensä ja muiden kanssa muuttuvassa maailmassa täytyy osata paljon. Peruskoulun on tarkoitus vahvistaa osaamista ja valmentaa tulevaan.
Osaamisen ajatellaan edistyvän, kun toiminta on innostavaa, mukavaa ja lähtee lasten toiveista. Lasten pitäisi toisin sanoen osata toivoa oikeita asioita ja asettaa itselleen sopivat tavoitteet. Aikuisen tehtävänä on toimia hyvän mahdollistajana.
Lasten pitäisi ymmärtää toivoa itselleen mielen malttamisen, odottamisen ja toisten huomioon ottamisen taitoja. Heidän pitäisi oivaltaa, että harjoitteleminen tekee mestariksi ja että toisten pitää harjoitella vähän kauemmin kuin toisten.
Lukemaan oppii vain lukemalla ja laskemaan laskemalla, osaamiseen ei ole oikotietä. Perustaitojen harjoitteleminen ei ole aina välittömästi palkitsevaa eikä mukavaa. Pysähtymisen ja mielihyvän viivästyttämisen taitoja lapset eivät ymmärrä itselleen toivoa.
Lapset eivät ole selvänäkijöitä – he eivät voi tietää mitä tulevaisuudessa tarvitsevat ja mitä heidän tulisi osata. Se on ollut aikuisen tehtävä, ja niin sen pitäisi olla vieläkin.
Opettajan on uskallettava opettaa, vaatia ja arvioida.
Peruskoulun uudistamisen ja vallalla olevan oppimiskäsityksen taustalla on sitkeä ajatus lasten itseohjautuvuudesta ja pystyvyydestä. Perinteisen opettamisen ja opettajajohtoisuuden pelätään tukahduttavan jotakin arvokasta ja tuhoavan oivallisen kasvun mahdollisuudet.
Luja usko itseohjautuvuuteen on kuitenkin hataralla pohjalla, ja viihtyvyyden korostaminen voi viedä harhaan. Lapset ovat myös haavoittuvia, heidän on vielä vaikea säädellä itseään ja he ovat toisinaan kovin lyhytnäköisiä. Lapset tarvitsevat suojaa, ohjausta – ja opettamista.
Opettajan on rohkeasti tehtävä valintoja lasten puolesta ja uskallettava opettaa, vaatia ja arvioida. Hiljaa hyvää tulee. Kaikki muutokset eivät ole välttämättä tarpeellisia eivätkä edes hyvästä.
Nina Sajaniemi on dosentti ja yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa ja varhaiskasvatuksen professori Itä-Suomen yliopistossa.