Mirja Hämäläisen kolumni: Nostalgia on kasvatuksen myrkkyä

Neljävuotiaan lapsen vanhempana on ihanaa, kun voi lukea lapselle omasta lapsuudesta tuttuja satuja. Tammen kultaiset kirjat saavat minussa aikaan pehmeän ja lämpimän olon. Kun esittelen niitä lapselleni, tunnen että hän oppii samalla minusta.

Kokemuksen pilaa vain harmittavan usein se, että törmään satuhetkissä myös epämukavaan oloon. Tajuan, että tarinoissa on opetettu minulle asenteita ja arvoja, joista ei ole ollut mitään hyötyä yksityiselämässä, opiskelussa eikä työssä.

Päinvastoin, olen joutunut opettamaan itselleni jatkuvasti uusia asioita siitä, minkä pitäisi olla naiselle elämässä tärkeää, millainen suhde ihmisellä on muihin eläimiin ja millä tavalla on oikein ja järkevää suhtautua itselle vieraisiin kulttuureihin.

Vaikka lapsuuteni satukuvastossa oli mukana monia mahtavia hahmoja ja tarinoita, toivon silti ihan tosissani, että en olisi koskaan altistunut Maalaishiirelle ja kaupunkilaishiirelle enkä ainakaan Todelliselle prinsessalle.

Eikä ongelma lopu varhaislapsuuteen. Tuttavani kertoi että hänelle haitallisimpia ovat olleet “ne tyttökirjojen sankarittaret Tiinasta Annaan, jotka vihasivat matematiikkaa”. Kuinka monta luonnontieteiden ja tekniikan osaajaa tässäkin on menetetty?

Toivon, että en olisi altistunut Todelliselle prinsessalle.

Nykyään kirjoitetaan onneksi huimia määriä uusia satuja ja tarinoita, joissa asetelmia käännetään ympäri ja vanhoja roolimalleja uudistetaan. Valitessani niitä, enkä omia klassikkojani, muistutan itseäni siitä, että lapseni ei ihan oikeasti tarvitse samoja asioita, joita 80- ja 90-luvun vaihteella oli minulle tarjota.

Kasvatan lastani tulevaisuutta varten. Hän kasvaa maailmassa, jossa uteliaisuus, resilienssi ja empatia tulevat olemaan entistä tärkeämpiä.

On tietenkin ymmärrettävää ja inhimillistä, että minulla on tarve siirtää kulttuuriani ja oppimaani eteenpäin. Uskon silti, että viisautta on se, että pystyy erottamaan perinteestä olennaisen ja kestävän.

Lapseni tarvitsee hetkiä, joilloin rauhoitutaan tarinan äärelle ja ihmetellään. Mitään sisäänrakennettua tarvetta Viidakkokirjalle hänellä ei ole.

 

Mirja Hämäläinen on ajatushautomo Demos Helsingin konsultti. Hän pohtii työssään muun muassa mitä tarkoittaa, kun työ muuttuu oppimiseksi.

Twitter @MirjaHamalainen

Lue samasta aiheesta

Kolumnit ja Pakinat

Milma Arola: Olet enemmän kuin luulet

23.09.2021
Kolumnit ja Pakinat

Arno Kotro: Meillä on upea ammatti

09.09.2021
Kolumnit ja Pakinat

Kati Komulainen: Kun emme tiedä

12.08.2021