Mirja Hämäläinen: Kaupunkilaislapsi haluaa ymmärtää

Kun olin ala-asteella, vastailin innokkaasti kirjekaveri-ilmoituksiin. Olin helsinkiläislapsi mutta etsiskelin Suosikista erityisesti minulle eksoottisia Suomen suurimpia, vaikka yhdeksällä alkavia postinumeroita, ja välttelin isoimpia kaupunkeja.

Yhdestäkään kirjekaverisuhteestani ei kasvanut vuosia kestänyttä, ja jossain vaiheessa Kiss.fm-chatti kävi kiinnostavammaksi tavaksi jutella tuntemattomille.

Sama tarve ymmärtää minulle täysin tuntematonta kokemusta suomalaisessa pikkukaupungissa kasvamisesta on kuitenkin seurannut mukanani. Yhden kaverini kautta kehitin jonkinlaisen pakkomielteen eteläpohjalaiseen Jalasjärveen. Mökkimatkoilla katselin auton ikkunasta aina kiinnostuneena oman ikäisiäni vaikka polttamassa tupakkaa ABC:n pihassa.

Kun siirryin työelämään, huomasin että suuri osa kaikkein kunnianhimoisimmista ja lahjakkaimmista ihmisistä oli nimenomaan kotoisin pieniltä paikkakunnilta. Monet rohkeat maailmalle lähteneet olivat muuttaneet oikeisiin metropoleihin suoraan kulkematta Helsingin kautta.

Olen varma, että kyse ei ole sattumasta. Ihmisen kokemus maailmasta on tietynlainen, jos tietää jossain vaiheessa lähtevänsä jonnekin, jossa oikea elämä alkaa. Ja se vaatii työtä, jota pääkaupungin mahdollisuuksien keskellä kasvanut ei ihan ymmärrä.

Miltä se erilainen lapsuus ja nuoruus tuntuu?

Olen tietenkin vuosien aikana yrittänyt kysellä, miltä se erilainen lapsuus ja nuoruus tuntuu. Mutta koska ihmisellä on kokemusta vain yhdestä elämästä, vastaukset eivät ole kovin valaisevia.

Jollain oli tylsää, toisella turvallista ja kolmannella vähän surullista. Juuri kukaan ei haikaile takaisin, enkä minäkään ole koskaan harkinnut maalle tai edes pienempään kaupunkiin muuttoa.

Tilastojen valossa kaupungistuminen kiihtyy ja Suomessa on yhä vähemmän kasvavan asukasmäärän alueita. Kun yhä harvempi nuori kasvaa muualla kuin kaupungissa, menetetään varmasti jotakin kiinnostavaa. Kertoisipa joku mitä.