Päättyvä vuosi on ollut minulle surun vuosi. Olen opetellut elämään ilman isää.
Syöpä tuli täytenä yllätyksenä. Se oli julma ja säälimätön. Vain muutama viikko diagnoosin jälkeen isä kuoli.
Epätodellisen tuntuisiin ja sumuisiin viikkoihin mahtui paljon surua, huolta ja epätietoisuutta. Niihin mahtui myös toivoa, lohtua ja huolenpitoa.
Armollista on, että ehdimme hyvästellä ja sanoa, että rakastamme. Saimme olla yhdessä viimeiseen asti.
Nopeasti etenevän sairauden kanssa elämää eletään hetki, tunti ja päivä kerrallaan. Aamulla ei tiedä, mitä päivä tuo tullessaan.
Kaiken epävarmuuden ja pelon keskellä isälläni ja äidilläni oli sopimus: he sanoivat toisilleen joka aamu, että tehdään tästä hyvä päivä. Se on kaunein ja viisain sopimus, jonka tiedän. He tekivät viimeisistä päivistä ja hetkistä niin hyviä kuin sairauden kanssa voi.
”Ihmiset jatkavat arkeaan siten kuin se siinä hetkessä on mahdollista.
Muutama päivä isän kuoleman jälkeen Euroopassa syttyi sota. Maailma oli juuri toipumaisillaan dystooppisesta koronakurjuudesta, kun sota asetti kaiken jälleen uuteen pelottavaan ja arvaamattomaan järjestykseensä.
On vaikea kuvitella, millaista arki on sodan keskellä. Maailman turvallisimmat paikat, kodit, tuhoutuvat. Eletään päiviä ilman sähköä. Huoli läheisistä on varmasti valtava.
Kaiken tämän järisyttävän keskellä ihmiset jatkavat arkeaan siten kuin se siinä hetkessä on mahdollista.
Ennen kuolemaansa isä sanoi meille läheisilleen moneen kertaan, että jatkakaa elämää. Silloin sanat tuntuivat pahalta, jopa suututtivat. Nyt ne rauhoittavat ja kannustavat.
Vaikka elämä ilman isää ei ole samaa kuin ennen, on sitä elettävä toiveikkaana. Isän rakkaus kantaa edelleen.
Kukaan ei tiedä, mitä huominen tuo. Kuitenkin juuri tänään jokainen voi sanoa läheisilleen, että rakastaa. Ja sopia, että tehdään alkavasta päivästä hyvä päivä.
Milma Arola on oppivan (työ)elämän puolestapuhuja, joka edistää elinikäistä oppimista projektipäällikkönä Jatkuvan oppimisen ja työllisyyden palvelukeskuksessa.