Ensimmäiset nuoret aloittivat tänä syksynä toisen asteen oppivelvollisina. On hyvä hetki pohtia, miten uudistuksen onnistumista tulisi arvioida.
Sata vuotta sitten oppivelvollisuus oli suomalaisen yhteiskunnan tapa vastata selkeään ongelmaan: piti varmistaa, että maassa on riittävästi osaavia ihmisiä kaikkiin tehtäviin.
Nyt sata vuotta myöhemmin tilanne on hyvin samanlainen. Pelkkä peruskoulu ei kanna elämässä tai työelämässä.
Ongelma kuitenkin on, että etukäteen on lähes mahdotonta sanoa, ketkä ovat ne 15 prosenttia ikäluokasta, jotka ovat vaarassa pudota matkasta kokonaan. Kaikista alaikäisistä koulutuksen ulkopuolella olleista lähes kolmannes päätti peruskoulun yli seitsemän keskiarvolla.
Pelkkä peruskoulu ei kanna elämässä tai työelämässä.
Pistemäiset ratkaisut eivät siis riitä, vaan tukiverkkoa pitää pystyä tiivistämään kauttaaltaan. Tästä uudistuksessa on myös pohjimmiltaan kyse.
Ylivoimaisesti suurin osa nuorista on aloittanut toisella asteella jo ennen uudistusta. Uutta on se, että tästä syksystä lähtien yhteiskunta velvoitetaan kulkemaan nuoren rinnalla toisen asteen tutkinnon suorittamiseen asti.
Ennen uudistusta yhteiskunnan velvoitteet sellaista nuorta kohtaan, joka on päässyt jo putoamaan verkkojen läpi, ovat olleet varsin vähäiset.
Nyt kaikissa tilanteissa on olemassa taho, jolla on velvollisuus toimia alaikäisen nuoren tukiverkkona. Vahvistamme samalla nuorten tukea toisella asteella ja peruskoulussa lisäämällä koulukuraattorien ja -psykologien määrää ja rahoitusta ja luomalla tuelle sitovat mitoitukset.
Näiden puhdetöiden myötä nuorta tukevan verkon silmätiheys tiivistyy valtavasti.
Oppivelvollisuusuudistuskaan ei yksin takaa, että yksikään nuori ei putoa kyydistä, mutta sen onnistumista mitataan arvioimalla nyt tiivistettävän verkon tiheyttä: kuinka moni oppivelvollinen on vailla opiskelupaikka ja kuinka lähelle täysi ikäluokka onnistuu suorittamaan nyky-yhteiskunnassa välttämättömän toisen asteen tutkinnon?
Opetusministeri Li Anderssonin mielestä peruskoulu on hyvinvointivaltion kivijalka.