Terveisiä arjesta: Kuka kasvattaisi mediaa?

Riippumattomaan mutta samalla puolueideologiaan tukeutuvaan äänenkannattajaan kiteytyi kouluaikani mediakasvatus.

Mikä lehteen painettiin, oli totta. Paitsi joskus harvoin, kun asia oli väärin, lehti teki oikaisun pienellä präntillä ja huomaamattomasti sivun alakulmaan, kuten nykyäänkin.

Silloinkin mediassa sattui mojovia rimanalituksia.

Sinä missä nykyiset rimanalitukset liittyvät sometrollien harhautuksiin tai nimettöminä pysyviin asiantuntija-salaliittoteoreetikkoihin, ennen lehtiöverit olivat peräisin saunan lauteilta, metsästys- tai kalastusreissuilta.

Media ansaitsee osansa jatkuvan oppimisen onnesta.

Ehkä mediakin tarvitsee kasvatusta. Median itseään korjaava toiminta on lähinnä kaunis ajatus, josta seuraa paljon jälkiviisastelua. Media ansaitsee osansa jatkuvan oppimisen onnesta.

Seuraavilla pienillä tuunauksilla päästään jo hyvään alkuun.

Peräpääkirjoitus on palsta lehden viimeisellä sivulla. Se on varattu lehden omien harharetkien kriittiseen itsereflektioon ja oppimiseen. Ei sovi perässähiihtäjille eikä perättömien juttujen jankkaajille.

Kielibidepalsta suihkuttaa raikasta keskustelukulttuuria ummehtuneisiin poteroihin jumittuneille rupattelijoille.

Vallan vahtikoira ei vain räksytä, vaan kyöhnää lukijoidensa suosiota arvostamalla ihmisarvoa klikkien sijaan. Ei sovi pikavoittojen tavoittelijoille eikä kvartaalitalouden mittareihin tuijottaville.

 

Lisäksi päätoimittajille sujautetaan työehtoihin muutama veso-päivä koululla. Näin pääkirjoitussivuilla ei moralisoida liikaa opettajien radikaalia pukeutumista tai villejä opetusmenetelmiä.

Veso-päiville on paikkoja vapaana myös sosiaalisen median paremmin tietäville kokemusasiantuntijoille.

Lue samasta aiheesta