Olemme aloittamassa uutta lukuvuotta ihmeellisessä tilanteessa. Kesälomien alkaessa monen mielessä eli toivo paluusta edes jonkinlaiseen uuteen normaaliin syksyn koittaessa.
Nyt olemme kahden vaiheilla, toivo ja epätietoisuus vuorottelevat.
Kun emme tiedä mitä tapahtuu, valtaa monen mielen epätietoisuus. Epätietoisuus luo levottomuutta, epäilyä, epäilyksiä ja jopa pelkoa. Maailmanlaajuinen koronapandemia on ajanut maailman ainakin minun elinaikani oudoimpaan tilanteeseen. Kysymme, milloin tämä on ohi.
Koronarokotusten myötä tilanne on kehittynyt positiiviseen suuntaan, mutta edelleen on monia uusia avoimia kysymyksiä. Opetushenkilöstö on valtaosin täysin rokotettu, ammatillisten oppilaitosten, lukioiden ja korkeakoulujen opiskelijat ovat saaneet jo ensimmäiset rokotteensa ja riskiryhmätkin on lähes täysin rokotettu.
Tämänhän piti olla tässä ja uuden normaalin arjen alkaa. Piti palata kampukselle.
Minulla on tapana katsoa pilviä, jos olen levoton.
Meistä kukaan ei nyt tiedä, miten tilanne maailmalla ja Suomessa kehittyy. Varmaa on kuitenkin, että olemme matkalla kohti parempaa. Rokotteet tehoavat hyvin.
Minulla on tapana katsoa pilviä, jos olen levoton. Silloin huomaa, että maailma ei ole meidän käsissämme. Teimme mitä tahansa tai olimme tekemättä, pilvet jatkavat omaa kulkuaan. Samalla tavalla tulee ilta, tulee yö ja tulee uusi päivä.
Ehkä nytkin on varminta keskittyä siihen, mitä varten koulutus on olemassa.
Koulutus rakentaa parempaa huomista. Se on henkistä liikettä, joka ankkuroi meidät tiedon äärelle epävarmuuden aikoina. Uuden oppiminen, ihmettely, innostus ja uusien taitojen omaksuminen luovat pystyvyyttä ja kokemuksen kyvykkyydestä, jotka taas vahvistavat meidän olemassaoloamme.
Ehkä meidän ei tarvitsekaan tietää, mitä tapahtuu. Jospa voisimme luottaa siihen, että elämä kantaa tämänkin epävarmuuden keskellä. Aina voimme istua alas ja katsoa pilvien matkaa.
Kati Komulainen on johtamisessaan empatiaan, etiikkaan ja estetiikkaan nojaava Vaasan ammattikorkeakoulun rehtori.