Yläkoulun luokkahuoneissa näkyy yhä selvemmin kaksi ääripäätä. Osa vetää kokeista kiitettäviä, kun taas toiset eivät edes yritä.
Sen sijaan keskitasoiset oppilaat ovat harvinaistuneet yhtä nopeasti kuin hömötiaiset lintulaudoilla.
Luulen, että kyse on siitä, kuinka nuoret hahmottavat itsensä ja millainen mielikuva heillä on menestyksestä. Somen ja usein myös perinteisen median viesti kuuluu: jos ei ole mahdollisuutta olla paras, ei kannata edes yrittää.
Nuorten puhelimiin ponnahtaa tarinoita, joissa kerrotaan, kuinka esimerkiksi halpavaatteiden välittäminen oman merkin nimissä tuottaa hetkessä hirmutulot tai miten kryptovaluuttaan sijoittaminen johtaa vääjäämättä miljoonaomaisuuksiin.
Kun vertailukohtana on poikkeuksellinen, tavallisesta tulee epäonnistumista.
Koulussa tämä tarkoittaa, että nuoren kotitehtävät jäävät tekemättä ja kokeisiin lukematta, ”kun ei siitä kuitenkaan tule kiitettävää”. Kun nuori ei opi, että parhaimpaansa pyrkiminen on arvokasta, hän näkee vain kaksi vaihtoehtoa: olla erinomainen tai lakata välittämästä.
Jälkimmäinen voi johtaa nopeasti pahaan umpikujaan. Rikollinen maailma ja siihen liittyvä ajatus nopeista ansioista voi alkaa houkutella, jos koulupolun päässä ei odota menestys.
Meidän on kouluissa helppo nostaa kädet pystyyn ja ajatella, että olemme voimattomia ilmiön edessä. Tämä olisi kuitenkin samanlaista luovuttamista, josta nuorten kohdalla olemme huolissamme.
On pohdittava, jätämmekö tavalliset puurtajat huomiotta. Meneekö aikamme kokonaan eniten tukea tarvitseville ja osoitammeko arvostusta vain parhaiten pärjääville? Millainen on yhteiskunnasta koulussa antamamme kuva?
Elämä on harvoin huippusuorituksia. Se on toistuvaa yrittämistä ja hidasta etenemistä harjoittelun kautta. On tärkeää, että pyrimme koulussa opettamaan sitkeyden arvon sekä välittämään ajatuksen, että tavallinen elämä on hyvää ja arvokasta.
Seppo ”Mooses” Mentula
moosesmentula.fi