Kun aloitin koulun, en osannut lukea, en nimeäni kirjoittaa. Kuukaudet ja viikonpäivät olivat minulle hepreaa, kello oli outo tikuttaja. Monessa muussakin asiassa taapersin jälkijunassa.
Läpäisin kuitenkin koulun. Ammatinkin sain. Mikä minut pelasti? Lukutaito, sittenkin.
Sähköasentajaisäni nimittäin oli kirjojen ahmija. Tietämättään hän kylvi perillisiinsä sivistyksen siemenen. Sen hän teki kuljettamalla lapsiaan kirjastossa.
Sillä välin, kun isä kulki hyllyjen väleissä etsimässä luettavaa, selasin sarjakuvia. Kuvia tuijottamalla koetin päästä selvyyteen Ankkalinnan ihmeistä.
Juuri ennen ekaluokan joulua tapahtui ihme. Oudot harakanvarpaat silmissäni paljastuivat kirjaimiksi. Kirjaimista sukeutui sanoja, sanoista lauseita, lauseista tarinoita. Koulu ja kirjasto olivat saaneet sen aikaan.
Siirryin sarjakuvista lastenkirjoihin. Sitten tulivat Viisikot, Tarzanit ja Jules Verne. Mitä sujuvammin luin, sitä enemmän luin. Minustakin tuli ahmija.
Eikä siinä kaikki. Uuden taitoni myötä pääsin samoille ymmärryksen rattaille, joissa luokkatoverini olivat körötelleet jo hyvän tovin. Tasoeromme kaikkosivat.
Tiktok ei auta ymmärryksen rattaille.
Jos olisi valittava kolme tärkeintä koulun varmistamaa asiaa, sujuva lukutaito kiilaisi heittämällä joukkoon.
Kuten tiedämme, kaikista peruskoulun päättävistä heikosti lukevia on jo 15 prosenttia, ja tilanne pahenee nopeasti. Asia koskee erityisesti poikia.
Syy löytyy taskusta. Puhelimella operoidaan maailmassa, joka ei tue lukutaitoa. Tiktok ei auta ymmärryksen rattaille.
Olen vakavissani. Pian meillä on kaksi joukkoa. Yhtäällä ne, jotka hallitsevat asiatekstin. Toisaalla ne, jotka koettavat räpistellä somekielellä ja emojeilla. Ei tarvita ennustajaa sanomaan, kuka ajautuu työelämän marginaaliin.
Kasvattajat kanssani! Nostakaamme pitkät tekstit kunniaan. Ensimmäinen kirja on teinille kauhistus, jo viides voi olla koukuttaja.
Kekseliäisyys kehään, tässä hyväksyn jopa palkkiot!