Tulipa taas itsenäisyyspäivänä katsottua Tuntematon sotilas. Kuten tiedämme, Väinö Linna halusi nostaa rivisotilaan arvostusta ja kuvasi sotaa tämän silmin. Kenraalit saavat patsaansa, mutta sodan käyvät nuo tuntemattomat ja usein mitaleitta jäävät tavikset.
Ei, en nyt vertaa opettajantyötä etulinjan taisteluihin. Mutta mitä arvostuksen logiikkaan tulee, sama kaikuhan se on askelten koulumaailmassakin.
Jonnekin unohtuvat tavalliset riviopettajat.
Mainetta ja mitaleja sataa slide show -portaan kokoustelijoille. Media kohkaa muutamista superopettajista, jotka tyrkyttävät kaikille uusia huikeita metodejaan ja kääntävät nurin nykyisiä (joita vähätellessään samalla vähättelevät tuhansien kollegoidensa työtä).
Jonnekin unohtuvat tavalliset riviopettajat, nämä opetustyön hietaset ja koskelat, joiden varassa koko homma pyörii. Heitä ei koulua kehitettäessä juuri kuunnella, heitä ei kutsuta luennoimaan eikä mitalikahveille. Eivätpä he oikein tunnista itseään televisiosarjojen sketsihahmoistakaan.
Se tuntematon opettaja on aikamoinen arkisankari, kyllä hän kelpo kirjan tai tv-sarjan ansaitsisi, melkein patsaankin.
Ei jää kertaan eikä kahteen, kun olen illanistujaisissa kuunnellut muistelua opettajasta, joka on antanut ratkaisevan sysäyksen koko elämäntyöhön.
Olen kuullut, miten kirjailija kehuu äidinkielenopettajaansa, jolta sai kipinän kirjalliselle uralle. Olen kuullut, miten toinen kiinnostui historiasta tutkijaksi asti, koska persoonallinen historianopettaja oli kertonut tarinoita niin kiinnostavasti. Olen kuullut, kuinka kolmannesta tuli psykologi, koska – niin, tiedät kyllä.
Kokeeksi googlettelin joitakin vanhoja opettajiani. Osumia ei tullut. Aivan kuin he olisivat kadonneet.
Mutta eivät he ole. Oma äidinkielenopettajani tuntuu olevan nytkin tuossa vieressä, kun naputtelen tätä tekstiä. Ilman häntä en varmaan naputtelisi.
Näin lukuvuoden lopuksi ehdotankin maljaa Tuntemattomalle opettajalle – siellä jossain. Kiitos 1917–2019.
Arno Kotro on lukion opettaja ja Opetusalan eettisen neuvottelukunnan puheenjohtaja.