Koulukeskustelun on vallannut paniikki: Pisa-tulokset laskevat! S2-oppilaat tippuvat kyydistä! Painotusluokat lisäävät eriarvoisuutta! Koulushoppailu seis!
Opettajakunta seuraa keskustelua sivusta kalpeana hiljaa; kakofonia enteilee kiihtyvää hankehömppää ja uusia pedagogisia silmänkääntötemppuja.
Ikiaikainen vanhassa vara parempi -sanonta pitää kuitenkin yleensä paikkaansa. Julkisen koulukeskustelun hengessä muokkasin erään perinteisen pedagogisen menetelmän nykyaikaiseen uskoon. Sen nimi on huutopedagogiikka.
Perusajatus on yksinkertainen: oppilas omaksuu uuden tiedon sitä paremmin, mitä kovemmalla äänenpaineella (dB) opettaja huutaa. Saattaa kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei sitä ole. Huutopedagogiikan hienouksissa riittää oppimista koko eliniäksi.
Joku voi kyseenalaistaa koko touhun kysymällä, miksi huutaa, kun äänen voi vahvistaa myös digitaalisesti. Mutta se olisi sama asia kuin opetustyön hoitaisi robotti. Opetus vaatii inhimillistä otetta, opettajan kahvinhajuista hengitystä ja hidasjärkisen oppilaan kasvoille roiskuvaa räkää.
Hyvinhuudetun opetustuokion jälkeen opettaja pääsee usein huudahtamaan voitokkaasti: “Menihän se jakeluun!”
”Hyvä huutaja karjuu kielimuurin rikki.
Huuto-opetuksessa on oleellista myös ajoitus (timing). Toisinaan riittää terävä, yhtäkkinen huutohyökkäys takaviistosta, joskus oikein visakalloinen oppilas tarvitsee pidempää mylvintää suoraan vasten naamaa.
Huutopedagogiikka soveltuu erityisen hyvin S2- ja erityisopetukseen. Hyvä huutaja karjuu kielimuurin rikki.
Mestarihuutajaksi ei tulla hetkessä. Opettajankoulutuksessa tarvittaisiin osaavia huutopedagogeja, jotta kenttätyöhön valmistuisi nuoria, eteviä huutajia. Myös me kokeneemmat kasvattajat tarvitsemme täydennyskoulutusta.
Voisiko esimerkiksi Mieskuoro huutajat tulla joskus veso-päiville näyttämään, miten huudetaan niin, että korvissa soi?
Otto Kallioranta on äidinkielenopettaja, joka harjoittelee kuuntelemista.